Tänään on kulunut sata vuotta äitini syntymästä – ja liki kaksikymmentä vuotta hänen kuolemastaan.

Äitini varmaan hämmästyisi, jos tietäisi, miten paljon hänen muistoaan arvostan ja rakastan. Äiti-tytär – suhteemme ei nimittäin ollut sellainen kaveruussuhde, joka nykyisin on tavallinen äitien ja tyttärien välillä. Luulen, että tällainen asian laita oli tavallinen siihen maailmanaikaan, sodanjälkeisessä Suomessa. En ainakaan muista, että kenelläkään ystävällänikään olisi ollut sen kummallisempaa kaveruussuhdetta omiin vanhempiinsa. Vanhemmat olivat vanhempia, kasvattajia ja auktoriteetteja – joskin lempeitä ja rakastavia – ja lapset olivat lapsia. Lapset viettivät aikansa kotiapulaisten, kotieläimien ja kavereidensa kanssa. Vanhemmat eivät juuri puuttuneet heidän tekemisiinsä.

Äitini sai minut viidentenä lapsenaan ns. vanhoilla päivillään, iässä joka tänä päivänä ei ole tavaton ensisynnyttäjällekään. Olen siis äitini viides, mutta perheemme kolmas lapsi – ja kuopus. Toisena ja kolmantena syntyneen vanhempani olivat menettäneet hyvin pian näiden syntymän jälkeen. Minun syntymäni aikoihin äitini oli menettänyt paljon muutakin: lapsuuden kotinsa Viipurissa, oman kesäpaikkansa Porkkalassa, isänsä ja molemmat veljensä. Sota-aika ylipäätään oli tuonut elämään omat vaikeutensa.

Äitini elämän olosuhteet muodostuivat pitkälti avioliiton kautta. Professorin rouvana hänen velvollisuutensa rajoittuivat lähinnä kotiapulaisen ja lastenhoitajan ohjaamiseen – muiden kodissamme satunnaisemmin vierailleiden avustajien lisäksi (lista täällä). Aikaa jäi omiin harrastuksiin. Äidilleni tärkeitä asioita olivat koirat, käsityöt, kielet ja kirjallisuus.

Joutilaan idyllin takana saattoi olla jotain, josta ei paljon puhuttu, mutta jota nykynainen voisi pitää pienenä riistona. Äitini isä oli kauppias, ja nuoruudessaan äiti olisi halunnut jatkaa tätä perinnettä. Hän halusi oman käsityökaupan. Alkupääoman liikkeen perustamiseen hän sai isältään ja liiketila oli katsottu valmiiksi Helsingissä Keskuskadun varrelta. Isäni arvomaailmaan asia ei kuitenkaan sopinut. Hänen kunniakäsityksensä mukaan mies elättää vaimonsa, eikä asiasta puhuttu sen enempää. (Isäni kunniakäsityksen mukaan minunkaan ei opiskeluaikanani 1960-luvun lopussa sopinut mennä kesätöihin (!); korkeintaan olisin voinut tulla sairaalan laboratorioon palkattomaksi harjoittelijaksi.) 1950-luvulla äiti kaikesta huolimatta toimi ajoittain ulkomaankauppakirjeenvaihtajana ystäviensä yrityksissä.

Niin, kauheasti emme äidin kanssa yhdessä harrastaneet. Emme käyneet shoppailemassa, emme pelanneet golfia, emme bilettäneet yhdessä. Aikuistuttuani pääsin muutaman kerran äidin kanssa matkustamaan, ja meillä oli kyllä ihan mukavaa. Lapsuudesta muistan, että hän vei minut balettitunnille, opetti silmukoiden luomisen ja kuulusteli ruotsin sanoja.

1980-luvulla käsitykset perheestä ja vanhemmuudesta olivat erilaiset kuin sodan jälkeisessä Suomessa. Lapsi oli noussut perhe-elämän keskiöön. Kun sitten veljeni kanssa peilasimme omaa lapsuuttamme tätä ihannetta vastaan, tunsimme itsemme suurin piirtein heitteille (s.o. lastenhoitajan hoivaan) jätetyiksi ja arvostelimme äitimme silloista menettelyä ankarasti (onneksi emme sentään hänelle itselleen). Emme paljon armoa antaneet – emme halunneet ymmärtää, että olosuhteet muokkaavat elämää ja valintoja. Vasta jälkeenpäin olen tajunnut, miten hieno ja ihana ihminen äitini oli. Kaikkineen. Onnea Mamma, 100v!

Kuin tervehdyksenä haudan takaa sattui kirjahyllystä käteeni  A.J. Croninin kirjoittama Lady with Carnations, jonka omistuskirjoituksesta käy ilmi, että olen antanut kyseisen kirjan äidilleni vuonna 1977 äitienpäivälahjaksi.