Minullakin ne on, roikkuvat silmäluomet. Huolestuneena kuuntelen, kun tuttavat puhuvat omista luomileikkauksistaan, kertovat miten hyvännäköiseksi sejase on leikkauksen jälkeen tullut tai ihmettelevät miten sejase ei tajua mennä leikkaukseen, kun luomet roikkuvat niin, että varmasti jo näkemistä haittaa.

Miksikö olen huolestunut, mietinkö pitäisikö tilata aika plastiikkakirurgille? No en! Olen huolestunut koska en ymmärrä, miksi ihminen ei saa iän myötä muuttua edes aivan luonnollisella, terveellä tavalla. Miksi pitää kaikin keinoin pyrkiä johonkin ideaaliin, malliin joka meille – meidän alitajuiseen tietoisuuteemme – syötetään jostain ulkopuolelta? Onko tämä osa samaa ilmiötä kuin anoreksia, jossa terve, hoikka ihminen näännyttää itsensä hengiltä ideaaliin pyrkiessään? Rutiinin- ja pakonomainen käynti plastiikkakirurgin luona ei tietysti ole terveydelle yhtä vaarallista kuin itsensä hengiltä laihduttaminen, mutta ei se aivan tervettäkään ole. Siis minun mielestäni.

Kun katson vanhojen ihmisten kasvoja, usein huomioni kiinnittyy juuri silmiin. Eikä suinkaan sen vuoksi, että niitä varjostavat roikkuvat silmäluomet, vaan siksi että niistä loistaa ystävällinen valo. Sellaiset silmät haluan itsellenikin.