1960
 
Isäni oli innokas perhokalastaja. Lapsuutensa kesät Inkeroisissa Kymijoen mutkassa viettäneenä hän oli saanut tartunnan tähän hienoon lajiin jo varhain. Koskien valjastaminen teollisuuden tarpeisiin suretti häntä, koska rakentaminen kavensi lohien elintilaa ja siis samalla perhokalastajien apajia. Lempilajiaan hän kuitenkin pääsi vielä harrastamaan monien seurajäsenyyksiensä kautta mm. Kärnässä, Huopanassa, Läsäkoskella, Kalkkisissa ja Konnevedellä. Viimeisinä vuosinaan hän kävi kalassa myös Irlannissa.

Harrastuksesta oli iloa muullekin perheelle. Isä otti silloin tällöin kalastusmatkoille mukaansa veljeni ja muutaman kerran pääsimme mukaan mekin, äiti ja minä. Kosken ääni oli minusta kiehtovalla tavalla hypnoottinen. Ja silloinkin kun emme päässeet mukaan, saimme usein kuitenkin nauttia saaliista: savustetun forellin ylittänyttä herkkua kun saa hakea.

Perhot isä sitoi itse ja siiman valinta oli myös tarkkaa touhua. Välineiden toimivuutta piti tietysti testata ja se onnistui kuivalla maallakin hyvin esimerkiksi huvilan nurmikentällä, jossa hän heitti painotonta siimaa kentän yhdestä päästä toiseen. Heittäjän käsi oli tarkka ja siima osui kymmenien metrien päästä koiran kuonon päähän. Koira oli ihmeissään. Mikä ihme hänen nenäänsä viuhahti: mitään ei näkynyt, ei kuulunut, ei haissut. Ja silti joku napsahti. Ihme juttu.

Kun vuonna 1960 perhe muutti Helsingin keskustasta Lauttasaareen, oli sielläkin neljännen kerroksen parvekkeelta hyvä kokeilla siiman sujuvuutta.  Tämä oli talon lasten mielestä kummallista. Setä kalastaa parvekkeella, taitaa olla vähän päästään pöpi. ”Tuleeko kalaa?” huutelivat hölmölle. Isääni vain nauratti. Eikä uskonut tosikkoa tytärtään, jonka mielestä moinen hölmöily vaaransi perheen maineen.