Maailma muuttuu kovaa kyytiä. Nykyisillä eläkeläisillä ei taida enää olla hajuakaan siitä, minkälaista työelämä tänäpäivänä on. Ikäluokkien maailmat erkanevat toisistaan. Mutta eivät nykynuoretkaan elä kaikki samassa maailmassa, eivät edes kaikki korkean koulutuksen omaavat nuoret.

Aika paljon kuulee juttua hyvin koulutettujen nuorten työttömyydestä tai epävarmoista pätkätöistä kehnoine työehtoineen. Puhutaan prekariaatista. Nämä nuoret ovat onnellisia jos löytävät uuden työn entisen jatkoksi.

Ja sitten toisaalta saa lukea sellaisia juttuja kuin Porkkana ei auta eikä keppi tehoa, joka julkaistiin uusimmassa TEK:in (Tekniikan akateemiset) numerossa.
Jutussa todetaan mm. että työelämän nuori polvi ei toimi porkkanalla eikä kepillä. Sille työn pitää olla unelmavetoista, sen pitää tarjota elämyksiä, sen pitää olla merkityksellistä.

Nuoret, 1980 jälkeen syntyneet uskaltavat sanoa ääneen ja vaatia sitä, mitä vanhemmatkin olisivat toivoneet, mutta eivät ole tohtineet vaatia. Jutussa sanotaan, että Y-sukupolven elämäntapa ei perustu velvollisuudentuntoon tai säästäväisyyteen. Jutun pohjana olevan tutkimuksen tekijä toteaa mm. että omistusasunto on ok, jos se tulee perintönä. Muuten asutaan vuokralla. Velkavankeus ei kiehdo, sillä se pakottaa yhtäjaksoiseen työskentelyyn. Nuori polvi haluaa elää nautintokeskeisessä kokemusmaailmassa. Kirjoittaja saa nykyisen kontrolloinnin ja valvonnan näyttämään melkein naurettavalta. Miksi ihmeessä ei voi lähteä uimahalliin kesken työpäivän?

Nuoret painottavat esimiestaitojen tärkeyttä. Otteen pitää olla valmentava ja suhteen alaiseen on oltava aidosti tasavertainen. Esimiehen on tunnettava alaisensa ja ymmärrettävä miten tätä motivoidaan. Alaista on kuunneltava herkällä korvalla. Nuori diplomi-insinööri myös odottaa, että hänen havaitsemiinsa epäkohtiin tartutaan ja mielipiteitä kunnioitetaan. Jos homma ei kulje, hän nostaa kytkintä huomattavasti helpommin kuin vanhemmat kollegansa. Pelkkä palkka ei enää motivoi.

Kysymyksessä on sukupolvi, joka on kasvanut maailmassa, jossa kaikki pyörii heidän ehdoillaan. Perheiden aikataulut, lomat ja ruoka-ajat on aina suunniteltu heidän harrastustensa mukaan. Kuljetukset harkkoihin ja kentän laidalla roikkuminen vie vanhempien kaiken vapaa-ajan.

Lapset eivät missään vaiheessa opi joustamaan tai tinkimään omista tarpeistaan. Miten he yht’äkkiä osaisivat hillitä halujaan myöhemmin työelämässäkään? Mutta oppivatko he vuosien mittaan itse hyviksi esimiehiksi. Oppivatko kuuntelemaan, ymmärtämään ja kannustamaan omia alaisiaan, kun se aika tulee?

Toivottavasti oppivat; nuorten toiveiden mukainen työelämä kuulostaa hyvältä ja toteutuessaan varmaankin auttaa ihmisiä jaksamaan työssä pitempään ennen eläkkeelle siirtymistä. Työelämän vallankumous on alkanut. Työssä pitää olla kivaa – mutta silti en usko, että mitään hyvää seuraa velvollisuudentunnon tai vastuullisuuden puutteesta. Siitä on rakennusalalla saatu jo nyt riittävästi näyttöä. Milloin on putket jouduttu uusimaan ennen kuin talo on edes valmistunut, milloin taas on kauppahallin katto romahtanut asiakkaiden niskaan.

Unelmia pitää olla, mutta pelkkä unelmahöttö ei johda kestäviin tuloksiin sen enempää työelämässä kuin politiikassakaan. Tarvitaan myös substanssia.

Lähde: TEK – Tekniikan akateemiset 7/2010, s.10.