Kuva: Suomen kansallisooppera

Mikkeliläinen Savcor Ballet on yhdessä Suomen kansallisoopperan kanssa kutsunut Boris Eifmanin maailmakuulun balettiryhmän vierailulle Suomeen. Ryhmä esittää kaksi teosta: Oneginin ja Punaisen Gisellen. Kävin eilen katsomassa ensiksimainittua.

Kansallisbaletissa viimeksi esitetyn Oneginin koreografia oli John Crankon käsialaa ja se sai ensi-iltansa keväällä 2000. Onegin kuuluu lempibaletteihini ja tuon viimekertaisen produktion näin kolmen eri miehityksen esityksenä.

Crankon teos oli puhtaan klassinen, Eifman puolestaan on tuonut teoksen nykyaikaan, nyky-Venäjälle. Eifman on omien sanojensa mukaan halunnut löytää päivitetystä versiosta sen mikä venäläisessä sielussa on pysyvää – aikakaudesta ja olosuhteista riippumatta.

Lehtitietojen mukaan Eifman jakaa ihmiset kahteen ryhmään: toiset ovat haltioissaan, toiset eivät hyväksy lainkaan. Suomessa Eifman kokeilun lopputulos on ilmiselvästi positiivinen: harvoin kansallisoopperan yleisö osoittaa suosiotaan yhtenä miehenä ja naisena seisaallaan.

Haltioitunut olin minäkin: Eifmanin ryhmää ei maailmalla suotta kehuta, niin uskomattoman hienoja sen suoritukset olivat. Liikekieli on kaunista, voimakasta ja nopeaa – myös huomattavan eroottisesti latautunutta. Teoksen tuomien nykyaikaan on onnistunut yllättävän luontevasti. Joskin voin kuvitella, että tuntematta Jevgeni Oneginin tarinaa esitystä olisi ollut vaikeampi seurata.

Ja millainen kuva katsojalle venäläisestä sielusta välittyy? En ole lukenut Pushkinin teosta, johon baletti  (samoin kuin Tsaikovskin oopperakin) perustuu, mutta jos vertaan Crankon ja Eifmanin tulkintoja, niin minusta Cranko korostaa venäläisen sielun kaihoisuutta, kun taas Eifmanin henkilöt – niin Onegin kuin Tatjanakin – ovat riivattuja. Ehkä nämä molemmat ominaisuudet yhdessä kertovat jotain venäläisestä sielusta.