Kun jäin eläkkeelle, luin erään (mies)lääkärin haastattelun, jossa haastateltava kertoi, että hyvää dementian torjuntaa on ryhtyä vanhoilla päivillään tekemään uusia asioita. Hän itse oli aloittanut puikoilla neulomisen. Ihailtavaa!

Minäkin kudoin ensi töikseni sukat. Sukat kun olivat jääneet minulta  valmistavan koulun käsityötunnilla tekemättä. Tai siis yhden sukan olin kutonut lähes valmiiksi, mutta siinä vaiheessa silmukat olivat hikisissä sormissani kiristyneet niin tiukoiksi, että kudinta ei saatu irrotettu puikoista kuin leikkaamalla. Myöhemmin kudoin kyllä sitten villapaitoja, mutta kantapään opettelin tosiaan vasta jäätyäni pois työelämästä.

Sitten ajattelin, että abstraktin ajattelun ja fyysisen koordinaation opettelu olisi poikaa ja päätin opetella soittamaan pianoa. Lapsena olin muutaman vuoden tapaillut nuotteja, mutta kaiken olin autuaasti unohtanut niin perusteellisesti, että en tuntenut enää vasemman käden eli F-klaavin nuotteja - sävellajeista eli ylennyksistä ja alennuksista puhumattakaan.  Ostin digitaalisen pianon, jolla siis saa äänen hiljaiseksi tai kokonaankin pois. Sillä saatoin opetella perhettä ja naapureita häiritsemättä. Nuotteja ja teoriaa ostin nettikaupasta. Naapurin innostama lähdin myös hänen seurakseen opiskelemaan musiikinteoriaa ja säveltapailua pätevän opettajan johdolla.

Sonatina-albumissa riittää haastetta lopuksi elämääni. Nuottien purkaminen korvin kuultavaksi on yhtä hauskaa kuin sudokujen tai sanaristikoiden ratkaiseminen (siis tietenkin vain omien korvieni kuultavaksi). Nyt kamppailen Mozartin sonaatin K454 kanssa, jonka Andante-osa sävellajin vaihteluineen on mielenkiintoista ja kaunista ratkottavaa.