Olin perjantaina katsomassa John Crankon balettia Kuinka äkäpussi kesytetään. Sunnuntain (10.5.2009) Hesarissa olikin siitä arvostelu, johon hyvin saatan yhtyä. Hieno koreografia ja hyvät osasuoritukset takasivat nautinnollisen elämyksen. Shakespearin näytelmään pohjaava tarina on tuttu mm. samannimisen elokuvan ansiosta, jossa päärooleissa loistivat Elisabeth Taylor ja Richard Burton. Siinäpä juuri onkin tämän näytelmän minkä tahansa uuden version haaste, niin hyvin ovat muistiin syöpyneet Taylorin ja Burtonin ylittämättömät tulkinnat. Mutta hienosti suoriutuivat myös baletin tähdet Petia Ilieva Katherinana ja Wilfried Jacobs Petruchiona. Petia Ilieva oli roolissaan hyvin vitsikäs ja Wilfried Jacobsin hypyt olivat huikaisevia.

Mutta itse tarina tai sen valinta ohjelmistoon herätti ajatuksia. Mitä sanottavaa tällä sovinistisella näytelmällä on tämän päivän ihmiselle? Kärttyisä nainen muuttuu sävyisäksi siipaksi sen jälkeen kun mies on häntä ensin kohdellut kaltoin? Miehen puuteko tekee naisesta kiukkupussin? Aika vanha ja mielestäni elähtänyt teema. Vaikka on kai tätä farssia väännetty toisinkin päin: muistaakseni jossain Suomi-filmissä kärttyisä vanhapoika muuttuu herttaiseksi herrasmieheksi saatuaan sulottaren rinnalleen. Mutta silti: puoltaako tällainen maccho-miesmallin ihannointi enää paikaansa – edes huumorin välityksellä? Ehkä joissain kulttuureissa vaimon piiskaaminen kerran viikossa on paikallaan ja pitää tämän onnellisena, mutta vaikea sitä on käsittää. Tai ehkä minulta yksinkertaisesti puuttuu huumorintajua.

Kuvat: Suomen Kansallisbaletti