Helsingin Sanomissa kirjoitettiin tänään opettajien turhautumisesta. Monille oppilaille on uutisen mukaan kaikenlainen vaivannäkö täysin vierasta.

Jos näin on, mihin se mahtaa johtaa. Siis oppilaiden itsensä hyvinvoinnin kannalta. Vaivannäöstä on monenlaisia sanontoja. Joku asia ei ole vaivan arvoinen, ei maksa vaivaa. On siis arvotonta. Vaivan palkaksi taas saadaan jotain arvokasta. Ensin työ ja sitten leikki.  Alku aina hankalaa, lopussa kiitos seisoo.

Onko niin, että tämä lyhytjännitteinen aikamme säästää ihmiset kaikelta keljulta, mutta samalla riistää onnistumisen ilon. Eräs ystäväni Anna, joka nuorena sinkkuna hankki koiranpennun, vastasi ihmettelijöille, jotka kummeksuivat miksi hän tieten tahtoen otti moisen riesan niskoilleen, että mistään mistä ei ole vaivaa, ei ole todellista iloa. Tämä ajatus jäi mieleeni vuosikymmeniksi ja luulen, että hän osui oikeaan. Voiko siis vaivannäön ja itsekurin täydellinen puute johtaa turhautumiseen, masennukseenkin. Voiko onnistumisen elämykset jäädä saavuttamatta? Vai voiko onnistumista kokea myös ilman vaivannäköä, ponnisteluja. Ja osaako sellaista onnistumista arvostaa? Hmmm …