Kirja lapsenlapsista ja isänäitinä olemisesta. Mazzarella kirjoittaa hyvin. Teksti on hauskaa lukea. Kirja käsittelee aihettaan sekä yleisellä että henkilökohtaisella tasolla. Hänen lapsenlapsensa luonteet ovat täysin vastakkaiset: toinen on ulospäin suuntautunut ja itseään maailman napana pitävä isosisko, toinen sisäänpäin kääntyneempi, toisiakin huomioon ottava mietiskelijä. Lasten kuvaus on nasevaa ja isänäidin hämmennys erilaisten arvomaailmojen kohtaamisessa elävästi kuvattu.
Mutta, mutta … Luin kirjan halukkaasti, mutta se jätti minut silti kummastuksen valtaan. Monellakin tavalla minun on vaikea ymmärtää Mazzarellaa. Arvostan hänen kirjallisia kykyjään, mutta hänen henkilökohtaisia ajatuksiaan on välillä hieman vaikea käsittää. En arvostele, ihmettelen vain.

Ensinnäkin, hän kirjoittaa tietenkin omista tunteistaan, mutta kun hän kirjoittaa oikeista olemassa olevista ihmisistä, pojastaan, tämän puolisosta ja lapsista aivan repliikkitarkkaa tarinaa, niin meneekö jossain hienotunteisuuden raja. Onko puolustuksella puheenvuoroa? Minulle jäi miniän arvostelusta ikävä maku suuhun. Mazzarella arvostelee miniäänsä omaa taustaansa vasten. Myös suhteessaan lapsenlapsiinsa hän pitää mitta-asteikkona suhdettaan omaan isoäitiinsä. Jotenkin tulee sellainen vaikutelma, että Merete Mazzarella on luonut maailmasta ja ihmisten välisistä suhteista oman perhetaustansa pohjalta tietyn mallin, jonka mukaan kaiken pitäisi järjestyä ja jos ei järjesty, niin se on hänestä kummallista tai järkyttävää. Hän on kuin turvallisuushakuinen pikkutyttö, joka haluaa, että kaikki on niin kuin hänen isoäitinsä on hänelle opettanut.

Toiseksi, vaikka arvostan suuresti Mazzarellan rohkeutta ja rehellisyyttä riisua myös oma sisimpänsä kirjassa ja paljastaa tieten tahtoen myös alhaiset ja hävettävät ajatuksensa, en voi olla ihmettelemättä, miten yli kuusikymppinen ihminen yhä voi kadehtia lastenlastensa toisia isovanhempia ja tuntea voitonriemua, kun lapset kirjoittavat hänelle näistä jotakin epäedullista. Jotenkin luulisi, että kypsässä iässä ihminen jo tajuaisi, että rakkaus ei ole nollasummapeliä.
Myös hänen itsekeskeisyydellään ei tunnu olevan rajoja kun hän kirjan lopuksi kirjoittaa: 

”Ibland skulle jag så innerligt gärnä vilja fråga honom:’Talar ni alls om mig när vi inte är tillsammans?’
Jag undrar om han vet hur beroende jag är av att de talar om mig. Jag undrar om han vet hur fullständigt utlämnad jag kommer att vara när jag är död.”

Voi pyhä jysäys! Mazzarella vaivaa päätään myös aika paljon sillä, mihin hän haluaa tulla haudatuksi. EVVK