Perjantaipakina : Painajainen

Minun painajaiseni sattui vuosikymmeniä sitten, ennen kännyköiden ja pankkikorttien aikaa. Olin töiden jälkeen lähtenyt ostamaan talvisaappaita. Ostoksen jälkeen päätin lepuuttaa itseäni kahvilla ja viinerillä Stockmannin kahvilassa. Kahvila oli melko täynnä, mutta löysin mukavan paikan sohvalta rullaportaiden viereltä. Jonkin ajan kuluttua viereiseen pöytään istui hauskannäköinen nuoripari, he istuivat alas miettimään mitä ottaisivat. Pöydällä minun edessäni oli joku siihen unohdettu lehti. Nuori mies kohottautui, kääntyi puoleeni ja kysyi kohteliaasti oliko lehti vapaa, voisiko hän vilkaista sitä. Tottahan toki hän sai sen ottaa. Mietin mielessäni miten kohteliaita ja miellyttävän tuntuisia nuoret olivat. Ihailin myös heidän tavattoman tyylikästä pukeutumistaan. Hetken kuluttua mies kuitenkin pomppasi äkisti ylös ja sanoi naiselle, että eivät he ennättäisikään jäädä kahville. Ja niin he poistuivat paikalta.

Jonkin ajan kuluttua myös minä nousin lähteäkseni. Saappaat olivat sohvalla vieressäni ja käsilaukku turvallisesti selkäni takana. Mutta kun olin päässyt jaloilleni ja rupesin käsilaukkua ottamaan, ei sitä ollutkaan missään. Paniikki iski. Seisoin kuin typertyneenä keskellä kahvilan vilinää. Tämähän oli painajainen. Mutta sitä se ei ollut; se oli totta.

Käsilaukussani oli kaikki. Rahat, bussikortti, avaimet, pankkikirja, henkilöpaperit. Miten pääsisin edes kotiin. Matkaa yli kymmenen kilometriä. Ainoa hyvä puoli asiassa oli, että kello oli yli neljä. Pankit olivat kiinni. Siihen aikaan rahaa saattoi nosta vain pankin tiskiltä, arkipäivisin klo 9.15 – 16.15. Mutta aamulla rahat voisi nostaa pankin mistä tahansa konttorista. Pankkikirjan ja henkilöpapereiden avulla se ei olisi kovin vaikeaa. Yli kymmenen vuoden ikäisen ajokortin kuva ei tuottaisi epäilyjä, kunhan nostaja olisi samaa sukupuolta ja suurin piirtein samantyyppisen näköinen. Avaimiin sopivan oven löytäminen ei myöskään veisi monta minuuttia, kun laukussa oli tarkat henkilötiedot. Osoitteen saisi hetkessä henkilörekisteristä. Pystyin tuskin liikkumaan paniikiltani.

Lopulta tokenin sen verran, että sain kerrottua asian kahvilan henkilökunnalle. Tavaratalon etsivät olivat hetkessä paikalla, mutta nuoret olivat tietenkin jo kaukana ovien ulkopuolella. Pyysin saada soittaa kahvilasta miehelleni, jonka tiesin olevan pitkään töissä. Lupasin tulla maksamaan puhelun, kunhan saisin rahaa.

Mieheni tuli hakemaan minut ja yhdessä menimme poliisiasemalle tekemään asiasta rikosilmoitusta. Poliisi suhtautui asiaan tyynesti, heille se ei merkinnyt samanlaista ainutkertaista katastrofia kuin minulle.

Vähitellen asia asettui uomaansa. Aamulla olin Aleksanterinkadun Kansallispankin ovella jo ennen pankin avaamista. Sain suljettua tilini; mitään nostoja sieltä ei ollut tehty. Kodin lukot sarjoitettiin varmuuden vuoksi uudelleen. Viikon kuluttua tapahtumasta sain löytötavaratoimistosta ilmoituksen laukkuni löytymisestä. Se oli jätetty ikkunasyvennykseen uuden ylioppilastalon portaikossa, ilman lompakkoa tosin. Noin kuukautta myöhemmin sain vielä puhelinsoiton tuntemattomalta mieheltä Puotinharjusta. Hän oli löytänyt lompakkoni, ilman rahoja tietenkin, eräästä roskalaatikosta. Lupasin miehelle löytöpalkkion ja kävin noutamassa lompakkoni.

Mitään korvaamatonta ei lopultakaan tapahtunut, vain paniikki ja jonkin verran harmia. Mutta vaikka varkaat eivät vieneet mitään rahallisesti arvokasta, he veivät minulta jotain arvokkaampaa: lapsenomaisen luottamukseni ihmisiin – ja omaan kykyyni arvioida ihmisiä. Rosvot eivät olekaan veitsi hampaissaan kulkevia resupekkoja; myös kauniit, hyvin pukeutuneet ja kohteliaat ihmiset voivat olla konnia. Eikä mikään ympäristö ole turvallinen. Varkaat eivät aina toimi syrjäkatujen pimeissä sokkeloissa tai autioiden puistokujien hämärissä. Edes noissa naisten omissa turvasatamissa, valoisissa ja hyväntuoksuisissa tavarataloissa ei voi heittäytyä luottavaiseksi. Täysin turvallinen ei ollut edes Stockmann, paikka jossa jo lapsena kävin äidin kanssa ensin ihmettelemässä kultakaloja, sitten ihailemassa nukkeja ja myöhemmin koululaisena kuuntelemassa levyjä ja hypistelemässä vaatteita ja vielä myöhemmin astioita ja huonekaluja.

Varkauden mahdollisuuteen täytyy oppia. Myöhemmin on mieheni lompakko varastettu Nizzassa ja mökiltämme on tyhjennetty kaikki elektroniikka tietokoneesta kameroihin, mutta ne eivät enää aiheuttaneet sellaista paniikkia kuin tuo ensimmäinen kerta, jolloin varkaus iski täysin varautumattomaan luottavaisuuteen. Varkauden pelosta voi vapautua vain sillä, että ei kanna mukanaan mitään mistä ei oikeastaan voisi luopua. Elämässä ylipäätään pitäisi osata varautua luopumiseen. Tommi Hellstenin sanoin: Sen saat mistä luovut.