Luin J.M.G. Le Clezion kirjan Etoile errante, joka on ilmestynyt myös suomennettuna nimellä Harhaileva tähti ja ruotsiksi nimellä Vandrande stjärna. Le Clezio sai tänä vuonna kirjallisuuden Nobel-palkinnon ja hänen teoksensa tuntuvat olevan kovasti kysyttyjä Espoon kirjastossa. Onneksi Espoon kirjaston kokoelmissa on monet teokset myös alkukielellä ja ranskan kieltä luen mielelläni. Muutenkin siunaan kirjaston hyvää Helmet-palvelua, jolla voin kotipäätteeltäni tilata mitä haluan ja noutaa (tai näin toipilaana noudattaa) kirjat lähikirjastostani parin sadan metrin päästä.

Harhaileva tähti kertoo pienestä juutalaistytöstä, jonka tarina alkaa vuonna 1944 Ranskassa ja päätyy Israeliin. Estherin elämää seurataan aina 1980-luvulle asti jolloin hän vielä tekee matkan sisimpäänsä. Kirjan toinen osa kertoo nuoren palestiinalaisnaisen Nejman tarinan. Nejma elää pakolaisleirillä. Esther ja Nejma kohtaavat vain kerran, mutta eivät koskaan unohda toisiaan. Kumpikaan ei voi ymmärtää, miksi kaikilla ihmisillä ei ole oikeutta maahan, ja miksi aurinko ei tunnu paistavan samalla tavalla kaikille ihmisille. Kirja on hyvin kirjoitettu, syvällinen ja inhimillinen, jopa optimistinen siinä mielessä että se näyttää miten ihminen sisäisillä voimillaan voi hetkittäin irrottautua arjen epäinhimillisistä oloista ja löytää iloa ja rauhaa pienistä asioista. Suosittelen lämpimästi. Minulla on nyt kirjastossa jonossa parikin teosta samalta tekijältä.

Sattumalta  - ja kirjan henkeen sopivasti - tulin eilen katsoneeksi levylle tallennetun TV-ohjelman Viipurin viimeiset päivät. Siinäkin näytettiin sotaa ja evakkoon ajettujen ihmisten tuskaa. Suomessa evakuoitiin puoli miljoonaa ihmistä. Mikä kontrasti palestiinalaisten ratkaisuun nähden. Suomi teki hienosti, kun asutti evakot kantaväestön joukkoon niin ettei meille syntynyt leirejä eikä ghettoja. Sulautuminen on tapahtunut, eikä ristiriitoja väestöryhmien välillä enää ole, vaikka varmasti maata evakoille pakkoluovuttaneiden keskuudessa on aikoinaan ollut vihamielisyyttä.