Rillan emäntä haastoi minut kertomaan itseeni liittyen kahdeksan koiramaista juttua. Tässä tulee kronologisessa järjestyksessä oma koiraelämänkertani. Onko kohtia juuri kahdeksan, en osaa sanoa, enkä tiedä ovatko paljastukset enemmän minusta vai koirista, mutta sieluni näissä jutuissa on mukana: itse asiassa näitä oli hauska - joskin paikoin raastavan haikeaa - kirjoittaa. Kiitos, Meri haasteesta!

1. Minut voi kai lukea koirahulluksi; ainakin rekisteröin jokaisen vastaantulevan koiran siinä, missä autohullut huomaavat ohikiitävät peltikaunottaret tai missä odottavat äidit bongaavat jokaisen lastenvaunuja työntävän lähimmäisensä. Lähiympäristössäni tunnen nimeltä useampia koiria kuin ihmisiä.

2. Ensimmäinen koiraveljeni, rottweiler Kim, tuli perheeseemme kun olin vuoden ikäinen. Yhdessä opettelimme kävelemään ja juoksemaan. Äitini kertoman mukaan mekkoni helma oli täynnään pieniä hampaan jälkiä, kun Kim vetäisi minut istumaan heti liikkeelle yrittäessäni. Tästä en tietysti muista mitään, mutta varmaankin meillä oli hauskaa ja varmaankin silloin rakentui sielullinen yhteys minun ja koirien välille.

3. Kun Kim kasvoi isoksi ja vahvaksi, se osoitti omaperäisyyttään mm. karkailemalla ja ajelemalla itsekseen raitiovaunulla, kunnes matka keskeytyi ymmärtämättömien ihmisten väliintuloon. Kim haettiin poliisilaitokselta useammankin kerran – näin on minulle kerrottu. Tämä tapahtui Turussa, missä asuin kolme ensimmäistä elinvuottani.

Helsinkiin muutettuamme Kimin kaupunkilaiselämä kävi mahdottomaksi. Asuimme aivan ydinkeskustassa, missä ison koiran ulkoilumahdollisuudet olivat rajalliset. Kim annettiin intervallihoitoon: se vietti talvet kesäpaikkamme naapurin hoivissa ja kesät omalla huvilallamme meidän ilonamme. Muistan miten ikävä minulla talvella ystävääni oli. Elävästi muistan pettymyksen, kun olin hämärässä käytävässä ensin luullut rullalla olevaa mattoa Kimiksi ja kun huomasin, että olin erehtynyt.

4. Elämäni ensimmäinen suuri suru ja järkytys luultavasti oli Kimin kuolema. Olin kahdeksanvuotias sinä kesänä, kun Kim sairastui keuhkosyöpään ja se jouduttiin lopettamaan. Eräänä päivänä veljeni ystävineen kertoi asiaa lainkaan kaunistelematta, miten Kimin oli käynyt. Maalaiselämä oli siihen aikaan melko maanläheistä ja karua.

5. Rakkauden koiriin olen perinyt molemmilta vanhemmiltani. Eipä siis aikaakaan Kimin maallisen taipaleen päättymisen jälkeen, kun isäni pyysi minut huoneeseensa. Elävästi muistan, miten istuimme hänen sänkynsä reunalla rinnakkain ja hän näytti minulle lehti-ilmoitusta, jossa kaupattiin mäyräkoiran pentuja. Mitäkö ajattelin? Ei tarvinne arvata. Saman tien ajoimme Taiston Kenneliin ja niin tuli Lelle taloon.  Tuona kesänä olivat äitini ja isosiskoni matkoilla Yhdysvalloissa. Heille oli siis täydellinen yllätys, että heidän poissa ollessaan rottweiler-uros oli vaihtunut mäyräkoiran narttupentuun. Minä olin tietenkin onnellinen, kun nyt saatiin koira, joka oli luonamme kesät talvet. 

Lellestä kehittyi suuri persoonallisuus, sekä sanan kuvaannollisessa että konkreettisessa merkityksessä.

Hänen vahvuuksiaan oli mm. pohjaton, mutta samalla erittäin valikoiva ruokahalu (Lelle mm. varasti sisareni esikoisen (kuvassa Lellen kanssa vuotta myöhemmin) syntymän kunniaksi ostetut Tosca-leivokset kaapista ja toisen kerran taas kaatoi hernekeiton kumoon hellan alle) sekä vähäinen innostus liikuntaan ja siinäkin mieluiten vain valikoidussa seurassa. Kun naapurin lapset Lauttasaaressa tulivat hakemaan Lelleä talutettavakseen, oli hänet kannettava rappukäytävään; omin jaloin hän ei suostunut nousemaan sohvalta moista tarkoitusta varten. Samoin koiratuttavuuksista armollista huomiota saivat vain häntä itseään huomattavasti suuremmat ja arvovaltaisemmat otukset, kuten schäferit. Kaikessa pyyteellisyydessään Lelle oli täysin vilpitön ja hyvin rakastettava persoonallisuus. Mäyräkoirahan on aivan oma lajinsa. Kuten tiedetään: mäyräkoira tulee kutsuttaessa, mutta ei heti, sillä mäyräkoira ei ole syntynyt orjaksi.

6. Lelle eli kymmenenvuotiaaksi. Taas tuli suuri suru taloon. Suru, johon on vain yksi lääke: uusi pentu. Nyt sain minä valita rodun.

Niin suuri aukko oli vanhan Kimin jälkeen sydämeeni jäänyt, että halusin ehdottomasti taas rottweilerin. Ja nimeksikin tuli El-Kim (nimen piti alkaa E:llä) eli taas Kim tai Kimi kakkonen, niin kuin sisareni häntä kutsuu. Tämä Kim oli poikkeuksellinen rottweiler: hänen turkkinsa oli laineikas ja luonteensa lempeä – aivan erityisen lempeä. Paitsi kokonsa puolesta Kim oli Lellen vastakohta myös toisellakin tavalla: Kim ei ollut ahmatti. Mahtoiko johtua siitä, että Lellen iänikuiseen kerjäämiseen väsyneenä en koskaan antanut Kimille mitään pöydästä. Jos halusin jonkun herkkupalan antaa, nostin takamukseni penkistä ja menin keittiöön antamaan sen Kimille kuppiin. Tai ehkä Kimillä oli vatsassa alun perin joku vika. Joka tapauksessa hän söi aina maltillisesti ja jätti loput syömättä. Vanhempana Kimillä todettiin suolistotulehdus, minkä jälkeen kaikenlainen luiden ja rustojen antaminen kiellettiin.

Mutta Kim oli kuitenkin vanhempieni koira, ja kun muutin pois lapsuudenkodistani, muutin eroon myös Kimistä. Toki asuin lähellä kävin häntä ulkoiluttamassa päivittäin.

7. Kimin kuoleman jälkeen (Kim eli kymmenenvuotiaaksi) oli elämässäni pitkä työntäyteinen, koiraton kausi. Mieheni kanssa teimme molemmat pitkää päivää, emmekä voineet harkitakaan koiran ottamista. Näinä vuosina meille ilona olivat kuitenkin miehen tyttären kaksi kultaista noutajaa Dani ja Linda sekä myöhemmin musta labradorinnoutaja City.

Ehkä on niin, että Kohtalo auttaa ihmistä silloin, kun hän ei itse älyä omaa parastaan. Aika pian mieheni eläkkeelle jäämisen jälkeen hänen tyttärensä perhe joutui pitkälle komennukselle Thaimaahan, minne labradorinnoutajan mukaan ottaminen, jo ilmaston takia, ei tullut kysymykseen. Näin tuli City meidän perheeseemme; aluksi hoitoon, mutta loppujen lopuksi pysyvästi.

City oli erittäin suurikokoinen, äärimmäisen lempeä uros. Jos hän nuorempana olisikin toisille uroksille uhonnut, niin meille tultuaan, nelivuotiaana, ei hänen kanssaan saanut riitaa aikaiseksi yksikään vastaamme tullut nelijalkainen. Pennun nähdessään City kävi maahan makaamaan ja antoi pennun mielin määrin hyppiä päällään.

Yksi heikkous Cityllä oli: naiset – siis nartut. Näillä haluilla City olisi ollut valmis vaikka kansanedustajaksi (tämä on vitsi – älköön kukaan ilmiantako minua herjaamisesta ja huonosta käyttäytymisestä). Niinpä teimme sen tempun, että veimme City-rukan eläinlääkäriin ja niin hän menetti miehuutensa.

Seitsemän vuoden iässä pääsiäisenä 2000 Cityllä ilmeni nopeasti paheneva sydänvika. Viikon verran tilannetta yritettiin saada kuriin lääkkeillä, mutta mitään ei ollut tehtävissä. Cityn tila heikkeni päivä päivältä niin, että heti vapun jälkeisenä arkipäivänä jouduimme kääntymään eläinlääkärin puoleen viimeistä palvelua varten.

8. Olikohan Kohtalolla taas sormensa pelissä, kun toukokuun toisena päivänä meidän itkiessämme eläinlääkärin vastaanotolla Espoossa syntyi Kuopiossa pentue mustia labradorinnoutajia, joiden joukosta yksi, kaikkein suurin uros, oli meidän tuleva onnemme: Monty. Monty tuli kotiin juhannusaaton aattona. Montysta on paljon juttua tässäkin blogissa, jossa hänellä on oma kategoriansa.

Monty oli ilonamme ja päivänpaisteenamme vähän yli yksitoista vuotta ja hänen poismenonsa on niin tuore asia, että tätä kirjoittaessa nyt valuvat kyynelet silmistäni, enkä oikein osaa kirjoittaa ihanista yhteisistä ajoistamme. Kun Beatlesien kappaleessa Yesterday lauletaan, että I’m not half the man I used to be, niin juuri näin tunnen omasta olemisestani juuri nyt: on kuin en olisi enää täysin oma itseni, kun Montya ei enää ole. Tuntuu, kuin tämä olisi elämäni kovin paikka.

Tällä hetkellä olen siis koiraton koira-ihminen. Aika haikeaa ja aika vaikeaa. Kuitenkin olemme päätyneet olemaan ottamatta uutta pentua. Tosiasiat puhuvat puolestaan. Koira sitoo: mihinkään et matkusta, etkä muutenkaan voi jättää koiraa kovin moneksi tunniksi. Koirasta on vastuu: kun ikää alkaa olla, on mietittävä kykenenkö hoitamaan ja tarjoamaan koiralle virikkeellistä elämää seuraavat viisitoista vuotta. Koira ei ole lelu eikä statusesine. Koiralla on omat oikeutensa ja tarpeensa, ihminen ei saa ottaa koiraa vain omaksi viihdykkeekseen. Mutta never say never: emme siis ota pentua, mutta emmehän voi tietää mitä mieltä asiasta on Kohtalo….

En osaa lähettää haastetta eteenpäin, mutta mieluusti luen lisää koiramaisia paljastuksia, joten tarttukaapahan kapulaan, kaikki koirien ystävät!