On kahdenlaisia johtajia. Yhdet ajavat yhteistä etua, toiset omaansa.

Ensimmäiset – todelliset johtajat – sananmukaisesti johtavat – näyttävät suunnan ja avaavat ladun.

He ymmärtävät asioiden välisiä yhteyksiä, näkevät metsän puilta ja osaavat viestittää sekä halutun päämäärän että sen millä konsteilla päämäärään päästään.

Toiset – populistiset oman edun tavoittelijat – kuuntelevat, mitä kansa haluaa. He asettavat päämäärän kansan toivomusten mukaan, samoin keinot, joilla päämäärään päästään. Nämä johtajat ovat suosittuja, koska he puhuvat sitä, mitä kansa haluaa kuulla. Näitä johtajia en kyllä kutsuisi johtajiksi vaan peesaajiksi. He eivät näytä suuntaa eivätkä avaa latua, vaan he johdattavat lauman sinne, minne se muutenkin haluaisi kulkea ilman johtajaakin.

Nämä kaksi mallia löytyvät yhtä hyvin politiikassa, työelämässä kuin perhe-elämässä.

Todellinen johtajuus on vaikeaa. Siinä joutuu ajattelemaan omilla aivoillaan, tekemään joskus epäsuosittujakin päätöksiä ja kantamaan vastuun. Joukot on joskus johdettava suuntaan, johon ne eivät ilman johtajaa tulisi menneeksi. Jos johtaja on ollut viisas, niin suunta on ollut oikea, vaikka vastentahtoinen. Yleensä päätösten arvo selviää vasta jälkikäteen. Voi käydä niinkin, että kiitos tulee vasta paljon jälkikäteen – kuten esimerkiksi presidentti Rytin tapauksessa.

Populistina on helpompaa ja voitot voi kotiuttaa nopeammin.

Tämä vain tuli mieleeni, kun luin eilisestä Iltalehdestä, miten puolet kansasta vastustaa Kreikan tukemista. Kansaa kiinnostavat nyt Suomen saamat vakuudet, ei niinkään paljon suuremmat taloudelliset kysymykset. Olemme juuttuneet lillukan varsiin, eivätkä poliitikkomme uskalla osoittaa johtajuutta.

Tämänpäiväinen Helsingin Sanomat lisää vettä myllyyn: Iso juttu perussuomalaisista kertoo mm. miten puolueen jättäytyminen oppositioon oli Soinilta ovela teko ja osoittaa, että hän tuntee puolueensa kannattajakunnan sielunelämän hyvin ja että euroalueen kriisi ja taloudellinen epävarmuus todennäköisesti lisäävät puolueen kannatusta.  Lehti siteeraa Soinia myös suoraan: ”Ei tarvitse miettiä, miten vakuusratkaisut hoidetaan. Sen kun vain sanoo, että ne eivät toimi ja saa totuuden puhujan maineen.” Helppoa! Etten sanoisi vastenmielistä. Mitä syvempi kriisi, sitä enemmän suosiota. Mitä hurjempi sota, sitä paremmin menee aseteollisuudella. Yhden kuolema on toisen leipä. Enas död är en annans bröd. Hyi hitto!

Demokratia on vaikea laji. Joskus tuntuu siltä, että valistunut yksinvaltius voisi viedä parempaan lopputulokseen. Helppoina aikoina populisti saattaa joukon vetäjänä  olla hyväkin, mutta kriisitilanteessa tarvitaan ihan oikeaa johtajuutta.

Miksi muuten Kreikan tukeminen on mahdotonta, mutta Suomen köyhien kuntien tukeminen on itsestään selvää? Miksi juuri Suomen pitäisi saada vakuudet? Eivätkö kaikki lainoittajat ole samassa asemassa? Sinänsä on tietenkin hyvä, että Suomi vaatii tiukkaa talouskuria, mutta pikkumaisuus ja itsekkyys eivät ole hyveitä.