”Riemujen rikkaus ja surujen summa ….. tuskakin tumma …. ”
Päässäni soi iskelmä kaukaa lapsuudesta. En muista edes kappaleen nimeä, olisiko ollut Pieni ihmissydän tai jotain sellaista. Jonkun suositumman kappaleen kääntöpuolella se oli, ja mielestäni silloin aivan kamala. Nyt se on pulpahtanut esiin ja soi päässäni. Syystäkin.

Muuten auvoisaa kesänviettoamme on varjostanut tietoisuus siitä, että kesä on Montyn viimeinen. Liikkuminen on Montylle nyt sellaista myrkkyä, että yhtään turhaa askelta hän ei ota.  Jo viime talvena käveleminen oli vaikeaa; levätä piti vähän väliä, ja mieluiten hän olisi vain makaillut paikallaan. Nähtävissä oli se, minkä eläinlääkäri kuvausten ja tutkimusten perusteella oli todennut: paha nivelrikko lähes kaikissa nivelissä.  Mökillä Montyn elämä on vielä helppoa, kun portaita ei juuri tarvitse kiivetä, eikä kävelläkään enempää kuin lähipusikkoon tarpeille ja rantaan uimaan.

Olemme siis sen raskaan päätöksen tehneet, että Montyn ei enää tarvitse kiivetä portaita ylös ja alas kaupunkikotimme toiseen kerrokseen eikä kärsiä kävelylenkeillä. Uroskoiran kun on välttämättä jätettävä itsestään kymmeniä hajumerkkejä reviirilleen, jos siellä liikkuu muita koiria. Tämäkin asia on täällä mökillä toisin: kun muita koiria ei ole, ei Montylla ole tarvetta kulkea ympäriinsä maastoa merkkaamassa. 

Täällä Monty vielä näyttää nauttivan elämästään; silmät loistavat ja häntä heiluu. Kaupunkikodissamme elämä kuitenkin aiheuttaisi enemmän kärsimystä kuin mitä voi pitää hyväksyttävänä. Päätös on raskas. Surua on riittänyt, jo etukäteen.

Eilen sitten saimme suruviestin, joka asetti oman surumme toiseen perspektiiviin. Hyvä ystävämme, miehen nuoremman tyttären appi, kuoli yllättäen. Uutinen järkytti, koska mies oli ikäisekseen hyvässä kunnossa: liikkui paljon, ei ylipainoa, henkisesti aktiivinen, arvostettuna asiatuntijana osallistui vielä liki kahdeksankymppisenä alansa kansainvälisiin kokouksiin…. Lakkiaisissa emme olisi mitenkään voineet ajatella, että tapaisimme viimeisen kerran.

Surujen summaan sekoittuu yksityistä ja yleistä murhetta. Norjan järkyttävä ja vastenmielinen joukkomurha vielä lisää mielen hämmennystä. Miten siinä laulussa sanottiinkaan: "niin paljon pienehen syömehen mahtua voi …"

Ei kuitenkaan unohdeta, että sinne mahtui myös ”…  iloa, onnea oi”. On katsottava eteenpäin.