Nyt kun pääsin Böllin makuun, niin poimin kesämökin hyllystä toisenkin kirjan tekijältä. Alun perin vuonna 1953 ilmestynyt kirja on painettu uudestaan 1983, ja hyllyymme se on ajautunut äitini jäämistöstä. Voisin kuvitella, että hän on tämän pienen pokkarin ostanut jossakin matkalukemisekseen.

Teos kuvaa köyhyyttä sodan jälkeisessä Berliinissä. Kaupunki on raunioina, sosiaalisia turvaverkkoja on vain sen verran, mitä ihmiset toisiaan auttavat. Elämä on naapuriavun ja vippaajien varassa. Kirjan päähenkilöitä on kaksi: mies ja vaimo, jotka kitkuttavat elämäänsä näissä oloissa. Lapsia on monta, asuntona yksi huone. Miehen mielenterveysongelmat pakottavat hänet elämään perheestään erillään, jotta ei hermostuksissaan löisi lapsiaan. Palkkansa hän antaa kokonaan vaimolleen, oman elantonsa eteen hän antaa yksityistunteja rikkaiden ihmisten tyhmille lapsille ja pummaa rahaa tuttaviltaan. Vaimoa hän tapaa vain hotellihuoneissa, koska ei kestä nähdä kotinsa köyhyyttä ja lastensa kurjuutta. Arjesta huolehtimista ja vastuun kantamista mieluummin hän flaneeraa kaduilla, kapakoissa ja hautausmailla.

Kaiken kaikkiaan hyvin lohduton ja ristiriitainen kirja toisaalta sopeutumattomuudesta, toisaalta hiljaisesta alistumisesta. Ymmärtääkseni Böllin sanoma on, että köyhyys tekee ihmisestä mielisairaan.

Muistan aloittaneeni kirjaa joitakin vuosia sitten. Silloin en vielä ollut lukenut yhtään saksankielistä kirjaa, eikä tämän lukeminen onnistunut alkua pitemmälle. Nyt ei kieli enää tehnyt tiukkaa. Übung macht den Meister