Eilinen päivä kului television ääressä suurta seurapiiritapahtumaa seuratessa. Komeaa oli, mutta samanlaista lämpöä ja riemullista onnea Englannin kuninkaalliset häät eivät henkineet kuin Ruotsin kuninkaalliset häät viime kesänä. Vihkimisseremoniaan liittyvät puheet olivat enimmäkseen unettavaa kirkkoliturgiaa, eivätkä puheet kohdistuneet vihkipariin itseensä, persoonina. Aika kolkkoa, mutta britit kai pitävät kunnia-asiana sitä, että henkilökohtaisuuksiin ei kajota. Vihkiparin suudelmakin – suukkonen – oli pikainen ja tapahtui lähes kokonaan kontaktitta.

Arkkipiispan (vai mikä korkean kirkollisen seremoniamestarin arvo nyt olikaan) puheesta jäi mieleeni kuitenkin yksi kaunis kohta. Siinä hän sanoi jotenkin tähän tapaan: rakastakaa toinen toistanne, sillä vain sen kautta ihminen tulee oikeaksi itsekseen (his true self). Tämä kiinnitti huomiotani, koska juuri tämä kysymys – kuka minä olen, mikä on oikea minäni -  oli annettu eräissä äskettäisissä syntymäpäiväjuhlissa juhlapuheen teemaksi. Puheen piti päivänsankarin lapsuuden ystävä ja hänen piti siis valottaa, kuka päivänsankari oikeasti on. Hän ei kylläkään lähestynyt kysymystä rakastamisen näkökulmasta.

Minusta ajatus siitä, että ihminen tulee oikeaksi itsekseen juuri rakastamisen kautta, on kaunis.

Dostojevski on ilmaissut jotain samansuuntaista sanoessaan, että ihmisen rakastaminen merkitsee sitä, että  näkee tämän sellaisena millaiseksi Jumala hänet tarkoitti. Tässä ajatuksessa siis rakastetuksi tuleminen antaa ihmiselle hänen oikean olemuksensa, tosin toisen ihmisen silmissä.

Dostojevski on sanonut myös, että helvetti on kärsimystä siitä, että enää ei saa rakastaa. Ei mikään ihme, että koirien – ja muidenkin lemmikkien - terapeuttinen merkitys yksinäisille ihmisille on mittaamaton.