Olin aikaisemmin pitänyt Riikka Pulkkisen myöhemmin ilmestyneesstä kirjasta Totta, ja sen vuoksi odotukset Rajan suhteen olivat korkealla. Ja niin kuin usein käy, odotukset eivät täyttyneet. Raja on mielestäni selvästi epäkypsempi teos, mikä tietysti osoittaa kirjailijalta hyvää kehityssuuntaa.

Raja viittaa rajaan elämän ja kuoleman välillä, oikean ja väärän välillä ja ehkä myös sopivan ja sopimattoman välillä. Keskiössä on kaksi pariskuntaa. Toinen pari on 54-vuotias naisprofessori Anja, joka on luvannut Alzheimerin tautiin sairastuneelle arkkitehtimiehelleen tappaa tämän sitten kun mies ei enää muista häntä ja heidän yhteistä elämäänsä. Nainen käy sisäistä kamppailua lupauksensa lunastamisen tuskan kanssa ja samaan aikaan hän antautuu väliaikaiseksi jäävään suhteeseen itseään paljon nuoremman tutkijakollegan kanssa. Toisen parin muodostavat perheellinen, 29-vuotias lukion äidinkielen miesopettaja ja hänen 16-vuotias oppilaansa, joka ottaa ensiaskeleitaan rakkauden ja seksuaalisuuden maailmassa. Osapuolten epäsuhta on huikea: siinä, missä opettaja haluaa kiemurrella ulos epäsopivasta ja epätoivoisesta suhteesta ei tyttö näe muuta ulospääsyä kuin itsemurhan.

Henkilöasetelmat ovat mielestäni aikamoisen epätavalliset. Mieleen nousee ajatus, että kirjailija ei ole luottanut kykyynsä kuvata riittävän kiinnostavasti hivenen tavallisempia ihmiskohtaloita, eikä ihmisten luonnekuvaus Rajassa ylläkään samalle tasolle kuin Pulkkisen myöhemmässä kirjassa. Pulkkinen on tarttunut hyvin vaativiin teemoihin, ehkä niin vaativiin, että ne olisivat ansainneet paljon syvällisempää käsittelyä kuin joutumista vain romaanin kehyksiksi.

Mutta ihan hyvin Rajakin kaikesta huolimatta on kirjoitettu. 

Sivulla 14 pelosta ja onnesta: Hän (Anja) oli silloin (ensisuudelman jälkeen) tulkinnut sen (hiljaisen surun elementin) peloksi, mutta hän tiesi nyt mitä se oli ollut: hiljaista tietoa siitä että onni rehotti voimakkaimmillaan mahdollisuudessa, siinä hetkessä kun kaikki oli käden ulottuvilla mutta mitään ei ollut vielä luvattu. Ja kun onnea kohti kurkotti kätensä ja siihen uskalsi tarttua; silloin jo nosti päätään tieto sen väliaikaisuudesta.

Sivulla 249 elämän mielekkyydestä, jonka olemassaolo joutuu kyseenalaiseksi silloin kun ihminen ei enää muista mitään omasta elämästään: Ajan mieli on muisto ja aikomus. Muisto ja aikomus piirtävät esiin hetken mielekkyyden. Toteamus liittyy siihen että siitä lähtien kun ihminen ei enää muista, hänellä ei myöskään ole mitään aikomuksia. Hän ei enää aio mitään, ei halua mitään.