Troutin kirja kertoo eläinlääkärin työstä. Trout mainitsee esikuvakseen James Herriotin, jonka kirjoja mm. Kaikenkarvaiset ystävät ja Let sleeping vets lie on sovitettu televisiosarjoiksikin. Olen James Herriotin innokas ihailija, niin TV:n kuin kirjojenkin ääressä. Aivan Herriotin veroiseen elävyyteen ja humoristiseen tarkkanäköisyyteen niin potilaiden kuin heidän omistajiensa kuvaamisessa Trout ei mielestäni yllä. Sen sijaan hän valottaa ansiokkaasti eläinlääketieteen uusia käytäntöjä.

Elintensiirrot, tekonivelet ja tehokkaat syöpähoidot ovat eläimillekin jo arkipäivää. Mutta millä hinnalla eläimen elämää kannattaa pitkittää? Pystyykö eläin kertomaan, mihin sattuu? Näin kysytään kirjan takakannen tekstissä. Mielestäni kyse ei ole niinkään rahallisesta hinnasta kuin siitä, kuinka rasittaviin hoitoihin eläimen voi eettisistä syistä alistaa. Eläin kun tuntee kyllä kipua ja tuskaa, mutta sen sijaan eläin ei ihmisen lailla voi ymmärtää, minkä vuoksi hän joutuu moisen koettelemuksen läpikäymään.

Itse olen sillä kannalla, että omistaja on eläimelleen velkaa hyvän hoidon sairauden sattuessa, mutta yhtä lailla hän on ystävälleen velkaa viimeisen palveluksen eli tuskattoman poispääsyn silloin kun elämän keinotekoinen pitkittäminen vain pitkittää kärsimystä. Mistä milloinkin on kysymys, ei aina ole helppo tietää, mutta eläimen kärsimystä ei tule jatkaa vain sen vuoksi, että omistaja ei itse kestä ajatusta rakkaastaan luopumisesta.