Astuessaan ulos vainukoira pysähtyy ja haistelee ympärilleen. Sen jälkeen meno on määrätietoista ja reitti ihmiselle ennalta-arvaamaton. Emäntä kulkee mukana eikä aavista mihin askel vie. Eikä emäntä osaisikaan suunnistaa paksun hangen alle piiloutuneen makupalan luo.

Vainukoira sen sijaan osuu umpihangessakin oikeaan kohteeseen, hautaa päänsä lumeen ja hetken päästä sen suu jo onnellisena jauhaa saalistaan. Monty on tässä lajissa mestari. Jos lahjat johonkin tehtävään viittaavat, niin hänestä olisi tullut loistava huume- tai rauniokoira. Raunioissa etsiminen olisi juuri hänen lajinsa, ainakin jos raunioihin jääneillä ihmisillä olisi voileipiä mukanaan.

Lumi antaa koiralle hyvän näkösuojan syödä saaliinsa; sulan maan aikana emäntä näkee nopeammin, mitä on tekeillä ja komento Irti tai Ei ota ehtii kajahtaa ennen kuin herkkupala on solahtanut koiran nieluun. Lumen aikaan emäntä ei aina tiedä, etsiikö vainukoira herkkuja vai sopivaa paikkaa tarpeilleen. Jälkimmäinen puuha on tarkkuustyötä sekin, eikä sitä sovi noin vain keskeyttää – menee pasmat sekaisin ja sitten ei mistään tule mitään.

Mutta mistä niitä leipiä hankeen ilmestyy? Tämä kyllä tiedetään – tai aavistetaan. Asiasta puhutaan usein koirapuistossa ja koiranomistajat ovat asiasta kovasti harmissaan. Kukapa tykkäisi siitä, että koira syö maassa lojuvia ruokia, joiden turvallisuudesta ei koskaan voi olla varma. Sellaistakin kun on sattunut, että pahantahtoiset ihmiset ovat levittäneet maastoon myrkytettyjä makupaloja. Asiasta on huomautettu, mutta tämä suuri eläinten ystävä (!) jatkaa varisten (ja rottien) ruokkimista kaikista vetoomuksista ja viranomaishuomautuksista huolimatta. Eläinrakkaus voi ilmetä niin monella tavalla.