Oma isäni oli maailman kiltein: hän piti koirista ja lapsista eikä koskaan suuttunut tai korottanut ääntään. Hän oli rakastettu ja arvostettu, mutta perhe-elämään hän ei juurikaan osallistunut. Hän oli hyvin työ-orientoitunut. Hän söi kanssamme päivällistä, mutta sen jälkeen hän tavallisesti joko lähti kokoukseen tai vetäytyi huoneeseensa lukemaan. Luulen, että tällainen perhe-elämä oli aika tavallista sodanjälkeisessä Suomessa. Silloin ei tunnettu käsitettä isänpäivä.
Taulun isästäni maalasi Håkan Brunberg.
(Valokuvassa ei erotu koiran palttooseen kirjailtu nimi. Se on Herkules.)
Kommentit