Kuva: Kansallisbaletti

Kansallisoopperan baletin johtaja, tanskalainen Kenneth Greve antoi näytteen omista koreografin kyvyistään, kun Scheherazade sai perjantaina kanta-esityksensä. Olin aivan lumoutunut. Minusta teos oli kaikin tavoin upea: modernia balettia klassiselta pohjalta. Sanalla sanoen kaunista. Kokonaisuus oli hallittu ja harmoninen: koreografia sopi hienosti musiikkiin, se kertoi tarinan elävästi ja tunteeseen vetoavasti niin, että olin pakahtua. Puvut ja lavastus sopivat kokonaisuuteen niin ikään. Mieleen nousi rinnastus Balanchinen, Fokinin ja Bournonvillen teoksiin. Nyt nähtiin samanhenkistä tanssia. Tuli mieleeni, että Kenneth Greve on sisäistänyt hyvin Tanskan kuninkaallisen baletin perinnön. Tuntui  hienolta nähdä tämän teoksen kanta-esitys.

Painetussa ohjelmassa Kenneth Greve sanoo näin: ”Olen rakentanut teoksen klassisen baletin liikekielelle, vaikka olinkin alun perin ajatellut hyödyntää enemmän nykytanssin liikemateriaalia. Olen kuitenkin päivittänyt ja uudistanut klassista liikekieltä siten, ettei se olisi liian akateemista.”

Olin aika yllättynyt kun sunnuntaina luin Helsingin Sanomista Jussi Tossavaisen arvostelun. Hän toteaa, että ”pääpari (Wilfried Jacobs ja Julie Gardette) tekivät hienot roolit kovin touhukkaassa ja paljon elämöintiä sisältävässä teoksessa.” Sitten hän lisää, että ”ensi-illassa rivistöt elivät vielä melkoisen omaa elämäänsä eikä ihan valmista balettia tarjottu yleisölle.” Ei mitään muuta. Jos koreografiasta ei halua sanoa mitään, on helppo kiinnittää huomio rivistöjen ajoituksen epätarkkuuteen. Senhän näkee jokainen, mutta sehän on asia joka korjaantuu treenaamalla, eikä se ole koreografian kannalta oleellista. Kanta-esityksen arvostelulta olisi odottanut vähän syvällisempää analyysiä.
    Näin on kyllä käynyt useinkin. Tuntuu siltä, että Suomessa arvostetaan vain nykytanssia. Kaikki mikä haiskahtaa klassiselta liikekieleltä, arvioidaan mielikuvituksettomaksi, eikä siitä löydy hyvää sanottavaa.

Vähän sama juttu kuin muussakin taiteessa. Nykyisin tunnutaan pidettävän omaperäisyyden puutteena kaikkea vanhaan turvautumista: musiikissa harmoniaan, arkkitehtuurissa kultaiseen leikkaukseen tai kirjallisuudessa kielioppisääntöihin. Silti väittäisin, että hyvä musiikin tekijä ei kavahda kolmisointuakaan ja että hyvä kirjailija voi luovuuden kärsimättä käyttää välimerkkejä. Lukijaa se ainakin helpottaa kovasti.

Jussi Tossavainen lupasi arvostelussaan palata Scheherazadeen kakkosmiehityksen jälkeen. Jään mielenkiinnolla odottamaan mitä sanottavaa hänellä silloin on.  Nyt hänen koko mielenkiintonsa oli kohdistunut ensi-illan ensimmäiseen teoksen, Veren häiden arvioimiseen. Joka taas minulle jäi etäisemmäksi.