Kuvassa poseeraan vuoden vanha Lelle sylissäni veljeni ja ruotsalaisen kesävieraamme välissä

Vanhemmillani oli aina ollut koiria. Niin kummankin lapsuuskodissa kuin nuorenparin yhteisessä kodissa, alusta alkaen. Koirat tulivat paljon ennen lapsia. Ajallisesti ja muutenkin. Vain sodan aikana oli heidän elämässään lyhyt koiraton kausi. Sodan jälkeen tulimme perheeseen peräkkäin minä ja vuotta myöhemmin rottweiler Kim.

Kim oli komea koira, jota vieraat syvästi kunnioittivat – varmaan syystäkin. Ruokapöydässä Kim kerjäsi vain isältäni – tiesi kenellä on hellämielisin sydän. Jos makupaloja ei tippunut toivottuun tahtiin, nousi komistus isän selän takana kahdelle jalalle, nosti etutassut isäntänsä olkapäille ja näin muistutti olemassaolostaan.

Kun alkukesänä 1955 Kim seitsemänvuotiaana sairastui syöpään, ei muuta mahdollisuutta tietenkään ollut kuin päästää ystävä kärsimyksistään. Muistan suuren surun, joka Kimin hautaamisen jälkeen valtasi mieleni, niin kuin se varmasti valtasi kaikkien muidenkin perheenjäsenten mielen. Äitini ja isosiskoni tosin olivat tapahtuman aikoihin Yhdysvalloissa, eikä heillä ollut aavistustakaan perheessämme tapahtuneesta muutoksesta.

Yhtä hyvin muistan päivän, jolloin isä pyysi minut huoneeseensa. Istuimme hänen sängyllään vierekkäin ja hän näytti minulle sanomalehdestä ilmoitusta myytävistä mäyräkoiran pennuista. Saisimmeko uuden pennun? Voi sitä iloa! Suruun sekoittui ilo, niin kuin se aina sekoittuu kun koiranpentua odotetaan taloon, jossa vanhasta koirasta on jouduttu luopumaan.

Saman tien lähdimme isän kanssa matkaan. Sitikalla ajettiin Taiston kenneliin ja paluumatkalla kuljettajan viereisellä penkillä istui paikkansa nopeasti omaksunut tuleva kaunotar Lelle, lyhytkarvainen musta mäyräkoira. Mikä minusta oli erityisen hassua, oli se, kun isä oli unohtanut Life-savukerasian penkille ja pentu oli vähällä pistellä sen poskeensa. Onneksi niin ei kuitenkaan päässyt käymään.

Uudessa kodissaan pentu sai viettää aivan ensimmäiset viikot isäntänsä komentamassa huushollissa, rouva ja vanhin tytär kun olivat poissa, eikä kotiapulaisesta tai nuoremmista lapsista ollut järjestyksen pitäjiksi, ei koiranpennulle enempää kuin sen isännällekään. Isännän mielestä oli kiintoisaa nähdä, miten hyvin koiranpentu osaa valita itselleen sopivat ruoka-ainekset. Koe tapahtui niin, että pentu nostettiin ruokapöydälle, jossa se saattoi vapaasti tutkia mitä tarjoiluvadeilla ja lautasilla oli tarjolla ja siitä valita itselleen sopivimmat palat.

Tahti muuttui kun rouvasväki palasi matkoilta. Pentu siirrettiin aterioimaan lattialle, keittiöön. Myös nimi muuttui: Irma’s Black Ladystä tuli kotoisasti Lelu, joka pian vääntyi Lelleksi.