Nuoren kirjailijan (s. 1980) hallittu ja tyylikäs teos rakkaudesta, elämästä ja kuolemasta. En ole Pulkkisen vuonna 2006 ilmestynyttä esikoisteosta Rajaa lukenut, eikä minulla ollut kirjailijasta ennakkokäsitystä, mutta tästä kirjasta pidin todella. Kirjailija kuljettaa tarinaa eteenpäin näkökulmaa ja aikakautta vaihdellen. Henkilöt ovat uskottavia, omalla tavallaan sympaattisia kaikki ja kerronta on sujuvaa, nautittavaa. Jokainen lause vaikuttaa loppuun asti mietityltä. Mitään ei ole liikaa eikä hutiloinnista ole jälkeäkään.

Kirjassa olisi muistiin merkitsemisen ansaitsevia lauseita ja ajatuksia paljonkin, mutta otan tähän vain yhden, anteeksi pyytämistä (ja antamista) koskevan ajatuksen (s. 317):

Tyttären ehdoton näkökulma (sen jälkeen, kun äiti oli läimäyttänyt tytärtään tämän omapäisyyttä koskevan riidan päätteeksi): ”Ei voi pyytää anteeksi, jos ei samalla tarkoita, että oli itse väärässä. Jos pyydät anteeksi, sinun on myönnettävä että minä olen oikeassa ja saan elää miten tahdon.”

Äidin näkökulma: ”Ei. Anteeksipyyntö on pyyntö tulla nähdyksi sellaisena kuin on, teoista huolimatta. Siihen vastaaminen puolestaan on syvintä rakkautta johon ihminen kykenee.”

Tässäpä ajattelemisen aihetta. Osaammeko antaa anteeksi?