Hanna-Leena näki vaaran merkit ympärillään. Yritysjärjestely oli heittänyt hänet uuteen organisaatioon, jossa vallitsi uudenlainen henki. Kun entisessä organisaatiossa esimiehet olivat kannustaneet alaisiaan uusiin ajatuksiin ja jossa ylemmätkin esimiehet olivat kallistaneet korvansa alaisten ehdotuksille ja joskus jopa ottaneet ne käytäntöön, niin uudessa yksikössä vallitsi yhden totuuden ilmapiiri.
Ja tuo yksi totuus oli tietenkin pääjohtajan. Koko työyhteisö toisti kaiun lailla kulloistakin mantraa, jonka pääjohtaja oli ilmoille lausunut. Kehityskeskustelut olivat pelottavia tilaisuuksia, ja jopa johtajanimikkeellä työskentelevät menettivät tapahtumaa edeltävänä yönä yöunensa. Pääjohtaja oli hyvin tärkeä ja hyvin pelätty henkilö.
Hanna-Leena, joka ei ymmärtänyt kumartaa kuvia, ei myöskään ymmärtänyt turvata selustaansa. Hän ei koskaan aikaisemmin ollut kokenut tilannetta, jossa ketään loukkaamattomien uusien ajatusten esittäminen olisi tabu. Niinpä hän arveli, että hysteriaa lähentelevä ilmapiiri oli liioittelun ja paniikin lietsonnan tulosta. Tottahan pääjohtajakin vain olisi ihminen joka ihmisen lailla kuuntelisi ystävällisesti esitettyjä parannusehdotuksia. Nehän kuitenkin koituisivat koko yhteisön parhaaksi – tai eivät johtaisi mihinkään, jos niin pidettiin parempana. Mikä siinä oli niin pelottavaa?
Pysyäkö näkymättömänä ja vai saattaako itsensä alttiiksi. Tätä Hanna-Leena joutui siis pohtimaan. Naiiviudessaan hän päätyi jälkimmäiselle kannalle. Olisihan parempi edes yrittää vaikuttaa asioihin kuin vain piilosta käsin motkottaa asioiden huonoa tolaa.
Kukaan ei koskaan ottanut kantaa Hanna-Leenan esityksiin. Työtoverit vain hymyilivät vinosti. Eikä aikaakaan, kun Hanna-Leenan kalenteriin tuli tyhjää tilaa, sähköpostiin vain ulkoisia viestejä. Kunnes yhtenä päivänä pääjohtaja vihdoin halusi tavata Hanna-Leenan henkilökohtaisesti. Hanna-Leenan tehtävä oli lopetettu, eikä korvaavaa työtä löytyisi.
Ollako näkyvä vai eikö olla? Sopeutuako vai eikö sopeutua? Innostua vai eikö innostua? Kas siinäpä kysymyksiä, joihin Hanna-Leena vastasi aina väärin. Vai vastasiko sittenkään?
Kommentit