Romaani, josta ei aina oikein tiedä, onko se omaelämäkerrallinen vai kokonaan fiktiota. (Kirjan päähenkilö viittaa aikaisempiin teoksiinsa, jotka ovat todellisuudessakin ilmestyneet.) Kertoja käy läpi elämäänsä laajassa sisarusparvessa omituisessa perheessään, jossa äiti haikailee menetettyä hienostotaustaansa ja aatelinen, mutta puolihullu isä tekee työttömänä ja köyhtyneenäkin parhaansa, jotta vaimo voi ylläpitää fantasioitaan. Kirjasta ei puutu huumoria! Kuitenkin viisi ja puolisataa sivua on liikaa tätä saman asian pyörittämistä. Lukija ei tahdo jaksaa loppuun asti (mutta jaksoinpa kuitenkin).

Mitä jäi mieleen:
s. 224  … nous sommes nombreux à héberger en nous un emmerdeur, et c’est en partie grâce à notre entourage que nous parvenons à le circonvenir. (Karkea käännös: ”…meistä moni kantaa sisällään paskiaista, jonka juonia pystymme välttämään ainakin osaksi vain ympäristömme ansiosta.” )
   Samaan asiaan liittyen olen joskus ajatellut, että ilman rakastavaa ja (ennenkaikkea) kriittistä puolisoa olisin varmaan aivan kauhea ihminen.

s. 546  J’essaie de ne pas me laisser détruire par ton chagrin. (Karkea käännös: ”Yritän olla sortumatta sinun murheesi alla.”)
    Tätäkin olen ajatellut omin sanoin: jokainen elää lopultakin omaa elämäänsä. Vaikka kuinka yritämme auttaa, emme voi elää toisen puolesta.