Kaikesta on tehty niin monimutkaista.

Joskus vaikuttaa siltä, että arkijärki on ulkoistettu asiantuntijoille, joihin ihmisillä tuntuu olevan rajaton luottamus. Aivan kuin emme osaisi ajatella omilla aivoillamme emmekä uskaltaisi itsenäisesti tehdä pienintäkään päätöstä omassa elämässämme. Emme uskalla valita maalia keittiön seinään tai sohvakalustoa olohuoneeseen ilman sisustusammattilaisen hyväksyntää enempää kuin pihan kasveja ilman puutarha-asiantuntijan lausuntoa. Jopa vaatteet ja meikit, joilla ilmennämme persoonallisuuttamme, on trendikästä jättää ulkopuolisen päätettäväksi – erilaiset muuntumisleikit ovat tästä osoituksena.

Ja kuitenkin jopa suuresti arvostetut ja pätevät asiantuntijat voivat osua harhaan. Kuten nyt näyttää käyneen suuressa rasvavalistuksessa, joka vuosikymmenien ajan on ohjannut ruokailutottumuksiamme. Nyt meille kerrotaan, että mitään tieteellistä näyttöä maitorasvan ja sydäntautikuolleisuuden välillä ei ole olemassa!

Sama auktoriteettiusko vallitsee työelämässä ylipäätään. Pienintäkään tehtävää ei enää uskota ihmiselle, jolla ei ole muodollista koulutusta. Kun ennen lapsenlikaksi tai pikkupiiaksi kelpasi kuka tahansa tervejärkinen ja sisäsiisti tyttölapsi, tarvitaan vaipan vaihtamiseen nykyään kasvatustieteen maisteri ja siivoamiseen kotitalousteknikko. Ei ihme, että pitkäaikaistyöttömyys pysyy korkeana, kun tavallisille, ahkerille mutta muodollista koulutusta vailla oleville ihmisille ei uskalleta antaa mitään tehtäväksi.

Samansuuntainen kehitys näkyy ihmisten olemisessa ylipäätään. Koko olemassaolomme on medikalisoitu. Väsymys, laiskuus ja harmittaminen eivät enää kuulu normaaliin elämään. Nyt ne määritellään lääketieteellisesti burn-outiksi, motivoitumishäiriöksi tai masennukseksi ja parannetaan joko pillereillä tai terapialla. Lapsetkaan eivät enää saa olla villejä tai ujoja; ei, heidät diagnostisoidaan adhd:ksi tai muuksi persoonallisuushäiriöksi, joka pitää kiireesti korjata normaalijakautuman puitteisiin.  

Jos ihmistä ahdistaa tai itkettää, onko hänet välttämättä palautettava raiteilleen rauhoittavilla lääkkeillä? Saako hautajaisissa itkeä? Vai onko suru niin ahdistavaa katsottavaa, että surevan on parempi pitää itsensä koossa – ihan ulkopuolisten mielenrauhan takia.

Olisikohan kauhean paha, jos joskus annettaisiin asioiden vain olla? Nytkin kun hallitus suurella touhulla laatii vihreää energiapakettia, näyttävät tulokset johtavan vain entistä suurempiin päästöihin. 

Toisinaan tuntuu siltä, että tärkeintä on touhuaminen. Perustetaan työryhmiä, tehdään päätöksiä ja pannaan toimeen. Nostetaan profiilia, ollaan proaktiivisia ja tehokkaita. Touhutaan ja touhutaan ja saadaan aikaiseksi paljon – usein täyttä sutta (kuten vanhusten kotihoidon toimimattomuutta).

Joku viisas on sanonut, että jos et tiedä mitä pitäisi tehdä, älä tee mitään. Ymmärrän kyllä, että poliitikon tai yritysjohtajan on vaikea myöntää tietämättömyyttään, kilpailijat kun ovat kaiken aikaa kärkkymässä ja valtatyhjiö täyttyy pian, jos valtaa ei käytä. Businessgurut neuvovatkin ajamaan mieluummin täysillä seinään kuin olemaan ajamatta ollenkaan.

Hiljaa hyvä tulee – mahdollisimman epätrendikäs totuus, mutta ehkä siinä sittenkin on jotain perää …