Kuikka

Lehdestä saatiin lukea miten Helsingissä kuolevien potilaiden hoidon taso on kaukana EU:n minimivaatimusten alapuolella. Helsingissä ei mm. ole lainkaan saattohoitoon omistettuja sairaalapaikkoja. Eikä niitä kaupunginjohtajan mukaan perusteta jatkossakaan. Syyksi hän ilmoittaa sen, että potilaat eivät sellaisia tahdo, koska he eivät halua kuolla. He haluavat mieluummin tulla hoidetuksi esimerkiksi päivystyspoliklinikalla, josta he hoidon jälkeen palaavat tervehtyneinä kotiinsa. Selvähän se. Kukapa haluaisi kuolla.

Tämä on raakaa kuolevien huijaamista. Kuolevaa potilasta huijataan kuin pikkulasta kieltämällä asian todellinen laita – ja kas, hän kuolee kuin salaa itseltään, valmistautumatta, arvottomasti kaiken hälinän ja touhun keskellä, ilman minkäänlaista yksityisyyttä.

Järkeily osoittaa, miten lapsellista virkamieslogiikka on ja miten kaukana se on kärsivien ihmisten elämästä. Aivan niin kuin kuolemisen voisi häivyttää sillä verukkeella, että ihminen ei halua kuolla. Kysymys ei ole siitä haluaako ihminen kuolla vai ei, vaan siitä millaista hoitoa ja huolenpitoa (myös sielullista) hän väistämättömän edessä haluaa ja parhaimmillaan voi saada. Olen vakuuttunut siitä, että hyvällä saattohoidolla potilaan tuskaa voidaan suuresti helpottaa niin, että voimien hiipuessa ihminen on valmis hyvään kuolemaan. Vähän inhimillisyyttä, jos saisi pyytää!

Suosittelen kirjan La Mort Intime lukemista. Kirja kertoo presidentti Mitterrandin valmistautumisesta kuolemaan ja kuvaa millaista palliatiivinen hoito voi parhaimmillaan olla. Harmi, että kirjaa ei ole käännetty suomeksi. Se antaisi hyvää pohjaa tällekin keskustelulle. Vai onko niin raadollisesti asia, että loppua lähestyvien hyvinvointi ei kiinnosta päättäjiä, koska kuolevat/kuolleet eivät äänestä eikä heistä enää ole yhteiskunnalle muutakaan hyötyä. Surullista!