Arleenan kommentin innoittamana vien edellisen postauksen ajatusta eteenpäin:

On selvää, että DNA-jälki yhdessä dokumenttien (kirkonkirjat, väestörekisteriote, ansioluettelo ym.) kanssa yksilöi aukottomasti ihmisen identiteetin. Kysymykseen Kuka minä olen, ne eivät kuitenkaan anna lopullista vastausta, koska ihmisen persoonallisuus on monimutkaisempi ja vaikeasti faktojen perusteella määriteltävissä (sen takia kysymys ilmeisesti filosofeja kiehtookin).

Ihminen voi elämänsä varrella menettää monia minäkuvansa kannalta merkittäviä seikkoja: ammatin ja aseman työttömyyden tai sairauden kautta, sukulaisuus- tai ystävyyssuhteita kuoleman ja avioeron tai muun välirikon kautta. Vanhetessaan lähes jokainen joutuu luopumaan paljosta siitä mikä hänet aikaisemmin määritteli. Ihminen muuttuu. Vastaavasti ihminen voi elämänsä varrella kehittyä. Joskus arvomaailman muuttuminen voi olla niin radikaalia, että ihmistä ei enää tunnista entiseksi.

Tavoitteena voisi pitää sitä, että ihminen tulee itsekseen, siksi mikä hän pohjimmiltaan on, siis mihin hänellä on potentiaalia. Tämä liittyy jotenkin siihen, mitä Nancy Houston sanoo kirjassaan Sweet Agony ("Is there any one point in our lives at which we can say: we are now, fully ourselves? Or to put it another way, is how we evolve the truth of who we are?").

Ihannetilanteessa näkyvä ja näkymätön identiteetti ovat sama asia: tätä kai voisi kutsua persoonallisuuden integriteetiksi.