Epämääräiset oireet viittaavat siihen, että perheessämme aikaisemmin todettu vakava sairaus, jonka kanssa päästiin sopimukseen rauhanomaisesta rinnakkaiselosta, kenties miettii sopimuksen irtisanomista. Lähete on saatu ja nyt odotellaan kutsua tutkimuksiin.

Tänä syksynä kesäkoti siis pannaan talvikuntoon vähän ennakoitua aikaisemmin. Ilmojen haltija näyttää yhtyvän tunnelmiimme: syksyn harmaus on asettunut maisemaan ja metsä humisee hiljaisuuttaan. Sieniäkään ei näy.

Kuljen tuttuja paikkoja ja tallennan sieluuni kaiken ympärilläni. Mietin, vieläkö ensi keväänä pääsemme tänne tulemaan. Tiedän, että jonakin päivänä kaikki tämä elää muistoissa – ja vain muistoissa. Niin kuin monet muutkin rakkaat asiat. Jonain päivänä on osattava laskea irti. Mutta kumma, miten ajatus kaikesta luopumisesta on iän myötä tullut vähemmän tuskalliseksi.

Muistan, miten vaikeaa luopuminen oli nuorena. Yksistään sellaisten ihmisten hyvästeleminen, joita ei tiennyt tapaavansa uudelleen, oli haikeaa. Kun joku työtoveri lähti eläkkeelle, oli vaikea ajatella, että tuota ihmistä en ehkä tapaa enää milloinkaan.

Tämä tuli mieleeni, kun illallisella miehen sisar kertoi, miten heidän Australiassa asuva tyttärensä ei salli Ranskassa asuvien vanhempiensa hävittävän Helsingin asunnostaan vanhaa pianoa, jolla tytär muinoin lapsena opetteli pianon soiton alkeita ja jota kukaan ei enää soita. Myöskään mökkipaikkaa saaressa ei saa myydä, vaikka siellä ei vuosikymmeniin kukaan käy. Ymmärrän tyttären tuskan: nuorelle luopuminen lapsuuden kautta tutuista asioista on uhka perusturvallisuudelle ja minäkuvalle. Tunnistan tunteen hyvin, koska itse varmaankin ajattelin nuorena samalla tavalla.

Vuosien mittaan on eteen tullut niin monta luopumisen paikkaa, että luulen osaavani nyt paremmin päästää irti. Luulen ymmärtäväni, että kaikki se tärkeä ja rakas mitä kerran on ollut, on oleva aina – muistoissa. Kun suljen silmäni, voin edelleen kulkea lapsuuteni kesähuvilan huoneissa. Miksi siis joutuisin näistäkään maisemista lopullisesti luopumaan – vaikka en tosiasiassa enää tänne palaisikaan.

Mutta niin tärkeää kuin luopumisen taito on, toivosta ei saa luopua milloinkaan. Toivottavasti siis nytkin alussa mainitut oireet ovat väärä hälytys. Ennen kuin tutkimukset on tutkittu ja tulokset tulkittu, ei ole syytä huoleen. Eletään tätä hetkeä.