Kirja oman tiensä kulkijasta, tunnekylmästä ja itsekkäästä taiteilijasta, joka kaikessa omalaatuisuudessaan herättää lukijassa myötäelämisen tunnetta. Kirja on kirjoitettu minämuodossa, paitsi päähenkilön lapsuutta kuvaavat luvut ulkopuolisen kertojan kulmasta. Viimeksi mainitut ovat avain koko kehitystarinan ymmärtämiseen. Olematta psykologi on helppo nähdä päähenkilön lapsuuden kokemusten ja persoonallisuuden kehittymisen välinen syy seuraus suhde.

Taiteen tekemiseen kohdistuvasta intohimosta ja menestyksestä huolimatta päähenkilö tuntuu kärsivän jonkinlaisesta masennuksesta ja vieraudesta. Hänen on vaikea elää suhteessa toiseen ihmiseen. Miessuhteet ahdistavat häntä; niin avioliitto kuin avoliitotkin kestävät vain niin kauan kuin niistä on hyötyä. Suhteet naisystäviin ovat läheisempiä, jopa fyysisellä tasolla, mutta nekään eivät johda tasapainoiseen pysyvään parisuhteeseen.

Aivan kuin lapsuudessa koettu turvattomuus ja rakkauden tai hyväksymisen puuttuminen olisivat estäneet päähenkilöä tulemasta ehjäksi, itseään kunnioittavaksi ja itsensä hyväksyväksi ihmiseksi, mikä paradoksaalisesti tuntuu johtaneen itsekkyyteen ja tunnekylmyyteen muita kohtaan. Kirja alkaa päähenkilön itsemurhasta ja tieto tulevasta kulkee pohjavireenä halki koko kirjan.

Itäsaksaan sijoitetut tapahtumat ajoittuvat Berliinin muurin avaamiseen ja Saksojen yhdistymiseen, mikä tuo tarinaan oman värinsä. Kieli on selkeää ja sujuvaa, sellaista jota heikommankin saksankielen taitajan on helppo lukea. Mutta missä on saksalainen loogisuus, kun sanotaan in keinem Fall, mutta auf jeden Fall (tai auf keinen Fall): miksi eri prepositio ja miksi eri sijamuoto vaikka molemmat prepositiot in ja auf järjestyvät samalla tavalla datiivin tai akkusatiivin mukaan? Tällaiset ovat hankalia juttuja, ihan niin kuin prepositiot ruotsinkielessäkin.