Vuosien mittaan olen ymmärtänyt, että luonnon kanssa ei kannata kilpailla. Kun puutarhaoppaiden kauniiden kuvien innostamana olen yrittänyt istuttaa mökkikalliomme koloihin jos jonkin sortin maksaruohoa, sammalleimua tai muuta kalliokasvia, on tuloksena  muutama vaivainen maksaruohon kukka, joiden huomaamiseksi saa tosissaan teroittaa silmiään. Juuri mikään ei ole säilynyt hengissä, leviämisestä puhumattakaan.

Maksaruoho on kalliollamme sellainen harvinaisuus ja kummajainen,

että sitä pysähtyvät ohilentävät vierailijat ihastelemaan.


Kalliolla viihtyy se mikä siinä on viihtyäkseen – ja sekin vain jos saa olla rauhassa. Mökkimme edustalla oli aikoinaan tuuhea kanervikko, mutta kun kultainen noutaja Dani parikymmentä vuotta sitten otti kanervikon omaksi makuupaikakseen, kuoli kanerva pois eikä sille kohdalle ole sen jälkeen mitään kasvanut – ei luonnostaan eikä autettuna. Sen sijaan parin metriä sivummalle on ihan itsestään noussut uusi kaunis kanervikko, jota nyt visusti varomme tallaamasta.

Jos malttaa jättää puutarhan hoitamisen luonnon tehtäväksi ja rajoittaa oman osansa siihen, että ei puutu asiaan millään lailla, syntyy kalliollekin kaunis asetelma jäkälistä, sammalista, kanervista ja puolukoista. Tärkeintä on antaa kaiken olla rauhassa s.o. tallaamatta.

Joskus paras tulos syntyy siis siitä, että ei tee mitään. Sopii sellaiselle, jolla viherpeukalo on keskellä kämmentä ja jonka selkä ei kestä kyykistelemistä.