Perhonen lensi huoneeseen eikä löytänyt enää ulos. Minulle tuli hätä sen puolesta. Perhonen olisi pitänyt ohjata ovelle, mutta isot ikkunat hämäsivät sitä eikä se ymmärtänyt että valo ja avarat näkymät eivät kuitenkaan tarjonneet tietä vapauteen. Kaikki yritykset vangita perhonen kämmenteni väliin kauhistuttivat eläintä entisestään ja paniikissa se lenteli sinne tänne – ennen kaikkea pakoon. Lopulta sain otettua sen varovaisesti käsiini, vein sen kuistille ja laskin vapauteen. Loppu hyvin, kaikki hyvin.

Perhosessa on jotain herkkää ja suloista. Ehkä kauneus herättää ihmisessä jonkinlaisen varjelemisen vaiston. Ensimmäisen perhosen näkeminen on joka kesä erityinen ilon aihe. Sisätiloihin eksyneet kärpäset ja ampiaiset sen sijaan kohtaavat meillä armotta kohtalonsa kärpäslätkän läjähdykseen tai sumutepullon suhahdukseen.

Perhonen toi mieleeni muinoisen työtoverini, innokkaan perhosten keräilijän. Hän oli hyvin ylpeä kokoelmastaan, jossa oli yli kymmenentuhatta perhosta tai kiitäjää. Luku on minusta järjetön. Kokoelmassa täytyi olla satoja saman lajin edustajia. On vaikea ymmärtää, että moinen haaliminen voi ihmiselle tuottaa mielihyvää. Että joku näkee paljon vaivaa saadakseen vapaana lentävän perhosen kiinni vain tappaakseen ja liittääkseen sen kokoelmaansa monien muiden samanlaisten jatkoksi. Mieluummin näen vaivaa auttaakseni kiipeliin joutuneen poloisen ulos.