Itku pitkästä ilosta, ukkosmyrsky huippuhelteestä. Perjantain vastaisena yönä nousi äkisti hirvittävä tuuli, sitten leimahti ja samassa menivät sähköt. Jonkin aikaa taivas leimusi valkoisena, ja tuuli oli ennennäkemätön. Kallion sitkeiden mäntyjen latvat pyörivät kuin tehosekoittajassa. Kellarin ovi repsahti auki, saranat poikki samantien ja koko ovi lensi sijoiltaan. Taskulampun valossa ja myrskyä vastaan ponnistaen sain sen hilatuksi takaisin oviaukon eteen jotenkuten poikittain. Luonnon raivoa kesti aikansa ja sitten kaikki laantui. Aamulla lähdettiin tutkimaan tuhoja. Omalla tontillamme kaikki oli hyvin, mutta naapurista kaatui muutama kymmen komeaa tukkipuuta. Onneksi ei rakennusten päälle. 

Sähköt olivat koko perjantain poikki ja lauantaina saimme tiedon, että omassa kylässämme sähköjen korjaamiseen arveltiin kuluvan useita päiviä, todennäköisesti tiistaihin. Perjantain elimme retkielämää ja söimme voileipiä, mutta lauantaina alkoi arveluttaa kun kaikki ruoka alkoi pilaantua käsiin, eikä pesu ym.hommat enää tahdo kantoveden varassa sujua. Lopulta päätimme pelastaa pakastimessa tuhoutumista odottavat mansikat ja lähteä niiden kanssa kaupunkikotiimme evakkoon.

Matkan varrella näimme, millaista tuhoa myrsky oli tehnyt siellä, mistä sen keskus oli kulkenut. Surullista katsottavaa, kuin elokuvien sotanäyttämöiltä! Puita poikittain sähköjohtojen päällä, paikoin sähkötolpat kumollaan, johdot maassa roikkuen. Paikoin metsää laajalti täysin kaatuneena. Mitään vastaavaa en ole ennen nähnyt. 70-luvun alussa samoilla seuduilla raivosi pyörremyrsky ja silloin varmaan on ollut vastaavaa.

Joutsenon paikkeille päästyämme soi puhelin ja naapurin isäntä ilmoitti, että sähköt ovatkin jo palanneet. Tyypillistä! Hetken mietimme käännymmekö saman tien takaisin, mutta päätimme kuitenkin jatkaa matkaa.