Puna-ailakki


Hanna-Leena oli pantu kouluun viisivuotiaana. Ja kun hän oli ikäisekseenkin pienikokoinen, oli hän luokkatovereidensa silmissä kuin jälkeenjäänyt kääpiö, vaikka kotona vanhemmat pitivät häntä poikkeuksellisen viisaana lapsena. Siksi hänet kai oli kouluun niin nuorena laitettukin. Tästä taustasta ehkä johtui, että Hanna-Leena ei oikein innostunut koulusta eikä koulutehtävistä. Kaikkein ikävintä oli, että myös kesäksi annettiin tehtäviä ja vieläpä niillekin, jotka eivät olleet tolkuttoman laiskottelun vuoksi saaneet ehtoja missään aineessa. Kaikkien piti kerätä kasveja.

Ensimmäisinä kesinä Hanna-Leenan äiti, joka oli kasveista erityisen kiinnostunut, etsi Hanna-Leenalle kasvit, kaivoi ne juurineen ja tunnisti ne nimeltä. Yhdessä sitten rapsuteltiin mullat pois, aseteltiin kasvit varovasti imupapereiden väliin ja puiseen kasviprässiin, jonka jengat olivat aikojen saatossa rikkoutuneet, mutta johon paino saatiin kivien avulla. Kuivatuksen jälkeen kasvit siirrettiin varovasti valkoisille papereille, johon ne kiinnitettiin ohuilla teipin suikaleilla ja jonka oikeaan alalaitaan liimattiin kasvin tunnistetiedot kertova lappu. Kesä kesältä kasveja piti kerätä enemmän ja enemmän ja innostus alkoi hiipua jo Hanna-Leenan äidiltäkin.  Mutta silloin tuli pelastus odottamattomalta taholta.

Hanna-Leenan parhaan ystävän ja luokkatoverin isosiskon kätköistä löytyi valmis herbaario. Siinä oli kasvit valmiina! Kasveja oli niin paljon, että jakamalla ne riittivät molempien tyttöjen tarpeisiin. Kun opettaja aikoinaan palautti herbaariot arvosanoineen, sai kumpikin tytöistä kahdeksikon – ja maininnan, että kokoelma olisi kyllä ollut kympin arvoinen, jos se olisi ollut tyttöjen itsensä keräämä.

Opettaja oli tunnistanut kokoelman: se ei ollut edes Hanna-Leenan ystävättären isosiskon oma kokoelma, vaan paljon vanhempi. Koulun pitkäaikainen biologian opettaja ilmeisesti oli nähnyt samaiset, kympin arvoiset kasvit jo useampaankin kertaan. Jos tytöt olisivat olleet viisaampia, he olisivat vaihtaneet kasvit puhtaille papereille ja jättäneet pois kasviharvinaisuudet, joita omalta kesänviettopaikalta ei edes teoriassa olisi ollut mahdollista löytää. Mutta samalla vaivalla he olisivat voineet itsekin mennä maastoon kasveja etsimään.

Minkähän takia kaikki mikä pakolla syötetään, maistuu niin pahalta? Kasvien havainnoiminen ja ihaileminenhan on hauskaa! Nyt kun kasveja ei enää tarvitse kerätä, osaa niistä iloita. Nyt niitä voi jopa yrittää tunnistaa. Kuvan kukka on ilmeisesti puna-ailakki.  Ensin, kauempaa katsoen luulin sitä ketoneilikaksi tai tervakukaksi, mutta Pohjolan Kukat -kirjaa tutkimalla päädyin puna-ailakkiin.