Kokoomuksen puoluekokouksessa valtuusto hyväksyi viime viikonloppuna esityksen, jossa kumottiin ruotsin kielen opiskelun pakollisuus. Toisaalta samainen puoluekokous hyväksyi ponsia, joihin sisältyi päinvastainen kanta. Lopputulemana puolueen hallitus yksiselitteisesti seisoo jatkossakin pakkoruotsin takana.

  Pidän ruotsin kielestä, ymmärrän että Suomi on ja pysyy kaksikielisenä maana ja olen aina ajatellut, että kansakunnan sivistystasoa osoittaa se, että arvostuksena vähemmistöä kohtaan kaikki kansalaiset osaavat tuon vähemmistön kieltä. Näinhän ei tosin ole saamenkielen kohdalla.

  Tähän asti kaikki on selvää. Kysymys on keinoista päämäärän saavuttamiseksi. Tähän asti olen nähnyt pakkoruotsin lähinnä itsestäänselvyytenä. Mutta jos tunnustaa realiteetit, on selvää, että pakolla ei kukaan mitään opi. Ei ainakaan vierasta kieltä niin hyvin, että sitä osaisi käytännössä käyttää. Vuonna 1904 syntynyt isäni kuului ikäluokkaan, jonka oli koulussa pakko lukea venäjää. Hän ei koskaan sitä oppinut – ei siksi ettäkö häneltä olisi puuttunut kielipäätä, vaan siksi että häneltä puuttui motivaatio.

  Pakkoruotsin sijaan pitäisi puhua oikeudesta ruotsin kieleen ja sen opiskeluun. Uskon, että vapaaehtoiselta pohjalta ruotsin kielen kiinnostavuus lisääntyisi. Motivoituneet opiskelijat oppisivat kieltä paremmin ja näin Suomeen saataisiin enemmän ruotsia hyvin osaavia kuin nyt pakkoruotsin avulla. Mieluummin siis porkkanaa kuin keppiä – tässäkin asiassa.  Ihan sama pätee muihinkin aineisiin, esim. matematiikkaan.

  Tuntuu, että pakkoruotsista huolimatta ruotsin kielen osaaminen nykyisten nuorten keskuudessa on joka tapauksessa vielä huonompaa kuin omassa ikäluokassani. Voin olla väärässä, mutta sen vähän perusteella, mitä olen voinut havaita, ruotsi tuntuu olevan monelle nykynuorelle täyttä hepreaa.

  No, asian voi laajentaa koskemaan myös pakkosuomea. Onko kaksikielisessä maassa jokaisen pakko opiskella suomea? Tasa-arvoisuuden nimessä ei sitten kai olisi. Realiteetti kuitenkin on, että massalla on merkitystä. 95 %:n painoarvo on niin suuri 5 %:iin verrattuna, että onhan se otettava huomioon. Puhtaasti ruotsinkielisillä alueilla kuten Ahvenanmaalla ei pakkosuomea ehkä tarvitsisi olla, eikä siellä sitä kai olekaan.

  Pakkoruotsin asema on niin poliittinen ja tunteisiin vetoava asia, että sitä ei osata tarkastella kylmän rauhallisesti. On tärkeää, että ruotsinkieliselle vähemmistölle turvataan mahdollisuus saada julkisia palveluja omalla äidinkielellään. Se ei kuitenkaan edellytä, että jokainen työntekijä osaa toimia kahdella kielellä, vaan sitä että virastoissa tai terveyskeskuksissa on valmius tämän palvelun tuottamiseen. Muuttuvassa maailmassa palveluja on joka tapauksessa pystyttävä tarjoamaan huomattavasti useammallakin kielellä.