Pakinaperjantai, haaste 186 :  Nauta

Kun Hanna-Leena 1960-luvulla asui Lauttasaaressa, hyvä lihatiski oli hänen lähikauppansa vetonaula. Kauppiaan nimi oli Kiuru, ja hän oli eturintamassa, kun uusi itsevalintakonsepti rantautui Suomen kauppoihin. Aikaisemmin kaupassa kaikki ostettiin tiskin takaa, mutta 60-luvulla alkoi itsepalvelu: asiakkaat saivat itse ottaa hyllystä sen, mitä halusivat ostaa. Kahvi oli paketissa papuina ja kaupassa oli mylly, jossa asiakkaat saivat papunsa jauhaa. Itsepalvelusta huolimatta Kiurun kaupassa oli lihatiski ja asiatunteva palvelu. Sisäänheittotuotteena oli usein naudan sisäfilettä, hyvälaatuista ja tarjoushintaan.

Kun kauppias Kiuru aikanaan lopetti ja siirsi liikkeensä seuraajalle, tämä jatkoi perinnettä. Kaupan ikkunoissa luki suurilla kirjaimilla: ”H-filettä! Edulliseen hintaan!” Hyvässä uskossa ja vanhasta muistista Hanna-Leena osti fileen uskoen saavansa samaa kuin ennenkin. Eikä lihassa mitään vikaa ollut, se vain oli erilaista – jotenkin tummempaa ja ehkä karkeampisysistä tai joka tapauksessa rakenteeltaan toisenlaista.

Hanna-Leena rupesi miettimään. Niin, plakaatissahan luki H-filettä, siis härän filettä. Mutta miksi se oli lyhennetty? Miksei sanottu tarkemmin? Jos H ei viitannutkaan härkään? Vaan mihin sitten? H niin kuin hieho, hevonen?

Hanna-Leena otti härkää sarvista ja marssi kauppaan kysymään. Ja tosiaan, kauppias myönsi että H-file oli hevosta! Ei hevosen lihassa sinänsä mitään vikaa ole, Hanna-Leena vain ei sitä tunnesyistä halunnut syödä. Ja olisihan se reilumpaa, että hevonen myydään hevosena ja nauta nautana. Vaikka paljonhan myydään härän filettä, ei koskaan sonnin tai lehmän lihaa. Onkohan se aina ihan totta, vai onko sekin vain mielikuvilla manipulointia?