Oltiin lauantaina kesähäissä, kun miehen tyttärentytär virallisti suhteensa pitkäaikaiseen elämänkumppaniinsa. Vuosikymmeninen saatossa häät ovat muuttaneet muotoaan; milloin käväistiin vihillä ruokatunnilla maistraatissa, milloin pienellä porukalla kappelissa, milloin taas juhlallisesti kirkossa ennen suurta vastaanottoa. Nyt ovat kunniassaan taas viimeksi mainitut, pitkän kaavan mukaiset juhlat. Niin nytkin: morsian oli kaunis kuin aurinko ihanassa unelmapuvussaan. Juhla-ateria ja – ohjelma olivat niin ikään vertaansa vailla viiden ruokalajin menuineen ja hyvällä maulla valittuine viineineen. Puheet olivat nasevia ja tanssia riitti: me vanhukset lähdimme kotiin koiraa ruokkimaan jo kymmeneltä, mutta nuoriso jatkoi aamuneljään.

Suuria häitä viettävät nykyään usein pariskunnat, jotka ovat asuneet yhdessä jo vuosia. Herttaisena jäänteenä vanhoilta ajoilta on siirtynyt tapa, että morsiamen isä kaikesta huolimatta ”luovuttaa” tyttärensä sulhaselle. Näinhän oli tapana ennen vanhaan, jolloin isä todella luovutti tyttärensä miehelään eli tytär muutti vanhempiensa kodista yhteiseen kotiin vasta häiden jälkeen.

Hääpuheista jäi mieleeni sulhasen isän puhe, koska sen teema oli sama kuin viime syksynä ystävättäreni pojan häissä, joissa sielläkin sulhasen isä puhui ystävien merkityksestä. Onko sattumaa, että juuri sulhasen isä korostaa pojalleen ystävien merkitystä vaikeuksien koittaessa. Ei niinkään puolison ja yhdessä yrittämisen - tai edes perheen ja suvun – merkitystä, vaan nimenomaan ystävien tukea. Eivät kai isät vain pelkää että poika joutuu liiaksi akkavallan alle, ei kai puheessa vain ole piilosanomana, että avioliittoja tulee ja avioliittoja menee, mutta ystävät pysyvät.

No, ei varmastikaan. En usko että puheissa kummallakaan kertaa mitään piilosanomaa oli. Ihan tottahan on, että elämässä tarvitaan ystäviä. Vaikka voihan joskus juuri puoliso olla myös se paras ystävä.

Kaiken kaikkiaan, ihanaa oli!