Bestseller-kirjailijan elämää syleilevä teos antaa aluksi ohjeita elämänhallintaan ja organisaatioiden johtamiseen ennen kuin päätyy pohtimaan henkisen kasvun ja jumaluuden saloja.

Miksi halusin lukea tämän kirjan? Jossain hiljattaisessa lehtihaastattelussa Jari Sarasvuo kehui tätä sanoen, että tämä olisi hänen valintansa jos hänen pitäisi mainita yksi ainoa kirja elämänsä ohjeeksi. No, en Sarasvuota toden totta gurunani pidä, mutta jostain syystä hänen sanansa herättivät uteliaisuuteni.

M. Scott Peck on psykiatri, mikä antaa hänelle aiheeseen tiettyä perspektiiviä. Takakannessa sanotaan seuraavasti:

Peck yhdistää psykologisen näkemyksensä syvään henkisyyteen, kun hän kuvaa millainen jännittävä seikkailu – siitä huolimatta että helppoja vastauksia ei ole – elämä, oppiminen ja henkinen kasvu ovat näinä ahdistavina aikoinakin. 

Ei kirja ihan pöllömpi ole, mutta jokin siinä haraa vastaan. Ehkä sen amerikkalaisuus ja rivien välistä kuultava markkinahenkisyys. Ehkä sekin, että reilut 300 sivua sittenkin taisivat sisältää vain aikamoisia itsestäänselvyyksiä.

Mitä jäi mieleeni?
Sivulla 130 Peck puhuu kypsyydestä: ”Kun oivallamme, että kaikella mitä meille tapahtuu on tarkoitus opettaa meille elämän varrella tarvittavia asioita, alamme nähdä elämän kokonaan uudesta näkökulmasta.

Sivulla 144 kärsimyksestä: Peck erottaa toisistaan rakentavan ja hajottavan kärsimyksen, joita hän kuvaa eksistentiaaliseksi ja neuroottiseksi kärsimykseksi. Eksistentiaalinen eli rakentava kärsimys kuuluu erottamattomasti olemassaoloon eikä sitä voida oikeutetusti välttää. Tällaista kärsimystä liittyy esimerkiksi ensin kasvamiseen ja riippumattomaksi tulemiseen, mutta myöhemmin taas sen oppimiseen, että täytyykin olla riippuvainen toisista. Eksistentiaalista kärsimystä sisältyy myös menetyksiin ja luopumiseen, vanhenemiseen ja kuolemaan. Neuroottinen eli hajottava kärsimys sen sijaan ei välttämättä kuulu olemassaoloon ja sitä pitääkin pyrkiä välttämään. Ihminen on luonnostaan kärsimystä kaihtava olento, mutta rakentavan kärsimyksen torjuminen olisi yhtä typerää kuin hajottavan kärsimyksen hyväksyminen. Hyvän elämän eväiksi ihmisen pitäisi osata erottaa nämä kaksi kärsimyksen lajia toisistaan ja toimia sen mukaan.
 
Sivulla 227 turvallisuudesta: Rahan ajatellaan tuovan turvaa, mutta täydellinen turva on illuusiota. Ainoa todellinen turva on elämän turvattomuuden hyväksyminen. Paradoksi?  Kyllä vain, mutta kirja kuvaa osuvasti, että juuri paradoksien kautta voi ymmärtää paljon esimerkiksi jumaluudesta. Monestihan tiedemiehet tai muut oppineet ensin hylkäävät kaiken uskonnollisuuden, koska esimerkiksi jumalan olemassaoloa ei voida todistaa. Vasta paradoksien kautta alkaa ymmärtää, miten paljon on sellaista jota ei voidakaan mittaamalla tai havainnoimalla todeta.

Loikka loogisesta päättelystä paradoksien hyväksymiseen on samanlainen harppaus kuin siirtyminen Newtonin mekaniikasta kvanttifysiikkaan.
Ajatellaan nyt vaikka elektronin asemaa: tietyllä alueella (orbitaalinsa sisällä) se on kaikkialla samanaikaisesti kuin ei missään erityisesti. Tai fotonia, joka on sekä säteilyä että materiaa eikä toisaalta kumpaakaan.

Ymmärtääkseni mittaamalla voi havainnoida vain jotain sellaista, jonka ulkopuolelle havainnoitsija voi asettua. Jos näin on, ja jos ajatellaan että jumala on kaikkialla, niin silloinhan jumalan olemassaolon todistaminen mittaamalla on jo oletusarvoisesti mahdotonta. Nyt taitaa pääni mennä jo ihan pyörälle.