Yksi yhdessä ruokailemisen iloista on valmistautuminen. Kun ystäviä on tulossa syömään, saa emäntä aiheen astioilla leikkimiseen. Joskus on hauska kaikessa rauhassa kaivaa esiin vanhoja astioita, joita arjen tuoksinassa ei tule esiin otetuksi. Olen ottanut tavakseni kattaa pöydän hyvissä ajoin ennen ruoanlaittoon ryhtymistä.

Pöydän valmistaminen ruokailuun on meditatiivista hommaa – vähän niin kuin silittäminenkin. Kun ei ole hoppua, on mukava vetää pöytä pitkäksi, levittää puhdas ja mankeloitu liina, valita astiat ja kantaa ne varovasti pöytään. Valmiiksi katettu pöytä on kuin pohjustus keittiössä huiskimiselle.

Kun kokkaaminen alkaa, loppuu meditointi: koko ajan tuntuu, että samanaikaisesti tehtävistä vaiheista joku jää ilman silmälläpitoa ja palaa pohjaan tai kiehuu yli. Uuni hohkaa kuumuutta ja hiki valuu emännän otsalla. Liesituuletin humisee niin, että ei voi olla varma kuuleeko ovikellon soittoa. Ruoka ei saisi valmistua liian aikaisin, ettei kuiva. Eri ruokalajien pitäisi valmistua eri aikaan, niin, että perunat ja parsakaali eivät jäähdy sillä aikaa kun syödään keittoa. Lihan pitää ehtiä vetäytyä ennen leikkaamista, eikä sitä ei voi leikata ennen kuin alkuruoka on syöty.  Vieraita pitää ehtiä vastaanottamaan, kukille pitää löytää maljakoita ja samalla pitää vahtia etteivät ruoat pääse ylikypsymään ja kuivumaan.

Kaiken hopun keskellä on levollista ajatella, että ainakaan silmänruoka ei karkaa käsistä. Valmiiksi katettu on puoliksi tehty. Kaunis kattaus hyvittää keittiön puolella sattuneita kauneusvirheitä, kuten parsakaalin ylikypsymisen. Kaunis kattaus rauhoittaa mielen ja kiireen. Kattaus on kuin pieni ruokarukous. Pikaruoan ja pikaruokailun keskellä on hyvä välillä hidastaa: anna meille meidän jokapäiväinen leipämme ja anna meille aikaa rauhoittua sen nauttimiseen. Aamen.