Uutuuskirja, jonka onneksi  vain lainasin kirjastosta. Onneksi – sillä en erityisemmin siitä pitänyt ja tunnustan lukeneeni sen jopa vähän kursorisesti. On vaikeampaa perustella miksi jostain kirjasta ei pidä kuin toisinpäin. Yritän kuitenkin.

Minusta Hotakainen 
kuvaa yhteiskunnan eri lokeroista poimimiaan henkilöitä melko pintapuolisesti ja kliseemäisesti. Osittain toki nasevasti ja humoristisesti. Parasta kirjassa on jonkinlainen kreisi tarinan iskentä, esim. kun luuseri Pekka kehittelee markettien maistiaisten hyödyntämisestä itselleen liikeideaa. Tuntemattomien hautajaisissa luuhaaminen on sinänsä hauska oivallus, mutta sekin on paljon paremmin käytetty jo näytelmässä Hissvägraren (joka Lasse Pöystin esittämänä oli samanaikaisesti sekä ylittämättömän hauska että traaginen).
Lukijalle tulee tunne, että Hotakainen kirjoittaa henkilöistään ulkokohtaisesti. Kun Thomas Mannilta kysyttiin, kuka Buddenbrookeissa edustaa häntä itseään, pieni Hanno-poikako, hän vastasi, että jokainen, jok’ikisessä henkilössään hän kuvaa itseään. Ehkä omakohtaisuus on eräs tekijä, joka saa kirjan henkilöt elämään ja joka erottaa hyvän kirjallisuuden keskinkertaisesta. Stereotyyppejä kohtaan lukijan on vaikea tuntea myötätuntoa tai mielenkiintoa.

Ihmisen osa oli myös kielellisesti ainakin ajoittain ristiriitaista: karkeaa alatyylin kieltä ei uskottavuuden kärsimättä voi istuttaa mihin tahansa tilanteeseen tai kenen tahansa henkilön suuhun. Kirjan luettuani minulle tuli tyhjä ja vähän etova olo.