Lastu pyysi mukaan murrehaasteeseen, jossa pitää kertoa omalla murteella tarina, johon sisältyy seuraavat jutut:

•  Siskoni punainen mekko mahtuu myös minulle.
•  Tarvitsetko apua kirjoitustehtävässä, minkä maantiedon opettaja antoi?
•  Hyvä on, tehdään niin kuin sinä ehdotit.
•  Isäni äiti kertoi hakevansa meidät noin kello 17.45.
•  Matkustinkin Helsinkiin linja-autolla, koska myöhästyin junasta.
•  Oletko nähnyt missään isoveljeni matkapuhelinta.
•  Ostitko sen hameen, minkä näimme viime viikolla Hennes&Mauritzista?

No niin. Yllytyshulluna tietenkin yritän, mutta ongelmani on, etten oikein tiedä mikä on minun oma murteeni. Syntymäkaupunkini Turun murre on hauskaa, mutta sitä en osaa, kun muutin Helsinkiin jo 3-vuotiaana, eikä suvullani ole Turkuun mitään kiinnekohtaa. Kotona meillä puhuttiin Viipurin murretta (äiti), Pohjoiskarjalan murretta (Elli, kotiapulainen), Helsingin koululaisslangia (lapset) ja yleiskieltä (isä).

Omimmilta omissa korvissani kuulostavat Karjalan (Viipurin) murre, jota puhuvat mieheni sukulaiset ja joka on lähellä sitä savokarjalaa, jota puhutaan mökkikunnassamme Punkaharjulla, ja tietenkin pääkaupunkiseudun yleiskieli, jota en murteeksi miellä. Myö osataan haastaa ja kotona haastetaankii, mutt’ en mie tiiä miten puhtaast’ mie sitäkää osaan.

Ominta taitaisi olla kirjoittaa tarina stadin koululaisslangilla, joka siis oli kaukana oikeasta sakilaisten käyttämästä stadin slangista. Vaikka olen stadin keskustassa käynyt kouluni ja osin asunutkin, on esim. Arvo Turtiaisen stadin-kieliset pakinat kovin vieraita - niin mainioita kuin ovatkin. Koululaiskieli taas on niin lähellä yleiskieltä, ettei murretarinasta minun kohdallani oikein mehevää tule.

Mutta yrittänyttä ei laiteta:

Pirr…. Hande nostaa luurin.

”Moikka, minä täällä. Mä oon nyt tääll linja-autoasemalla. Mä tulinki bussilla (dösällä), kun mä missasin sen junan, millä mun piti tulla. Faijan muden piti tulla hakeen mut assalta varttii vaille kuus, mutt nythän me mentiin ristiin. Voisitsä mitenkää tulla hakeen mua täält linjikseltä?
Ai sä et kerkii, oot duunissa. Ai et mä voin mennä ratikalla (spåralla). No, okei, tehdään sit niin ku sä sanot.  Voitasko me tavata huomenna vaik Fasulla, siin kolmen maissa? Okei, nähdään sillon.  Moooi.”

Seuraavana päivänä  Fasulla:

”No moi. Ootsä venannu kauan? Sori et mä oon myöhässä, mut mä näin Stockalla niin iihanan takin (rotsin), et mun piti jäädä sovittaa. No eihän mulla tietenkään oo fyrkkaa (hynää) sitä ostaa, mutt joskus on kiva (kliffaa) vaan kattoo (tsiigaa) ja koklaa kaikkee hulluu. Muuten, ostitsä sen hameen, mitä me katottiin viime viikolla H&M:llä? Et vai? Joo, en mäkään ostanu mitään. Siis arvaa, se systerin punanen kledju, mitä me ollaan ihailtu, ni se mahtuu nyt mun päälle! Vau! Mä oon sen verran laihtunu! Mä laitankin sen niihin bileisiin. Se on makee, eiks vaan.”

Himaan päästessään Hande on jo ihan naatti. Jo hississä se ajatteli menevänsä suoraa päätä koisaan. Mutt vielä mitä. Pikkubroidi oli heti sen kimpussa. ”Isobroidin kännykkä on kadonnu! Ootsä nähny sitä missää? ” ” No, miten hitossa mä voisin tietää mihin se ois voinu kännynsä jemmata. En todellakaan tiedä. Mutt rauhotu nyt. Eihän se sun murhees ole. Mites läksyt? Tarviitsä apuu siin esseessä minkä sun mantsamaikka käski tehä. Mä voisin kyll auttaa sua siinä.”
”No, kiitti, jos sä viittit, ni voitasha me kattoo sitä yhessä. Mullon sen kanss kyll vähä vaikeuksii, ku emmä tajuu (hiffaa) siitä mitää.”

Handella oli aina ollut sydämessä heikko kohta pikkubroidinsa suhteen. Se oli jotenki niin avuton ja liikkis. Niinpä Hande nytkin rupesi väsään sille mantsan esseetä, vaikka uni olis sille ihan oikeesti maistunut.