Hanna-Leena oli jo lapsena tiennyt, mitä haluaa. Myöhemminkin hän tiesi kaupassa heti, mistä vaatteista, laukuista tai huonekaluista hän piti ja mistä ei. Ja kun jotain mieleistä ja itselle sopivaa oli löytynyt, Hanna-Leena käytti sitä – iät ja ajat. Jos muodissa oli jotain, mikä oli Hanna-Leenan mieleen, hän saattoi sellaista kyllä käyttää.
Muodit tulivat ja menivät. Hanna-Leena oli muodin mukainen aina silloin tällöin, ehkä kerran kymmenessä vuodessa, mutta ei hän sitä tiennyt. Yhdeksän vuotta kymmenestä Hanna-Leena oli epämuodikas, mutta siitä hän tiesi yhtä vähän. Hanna-Leena kulki olkatoppauksissa ja puolireiteen ulottuvissa bleisereissä silloinkin kun muiden jakut olivat muuttuneet tyköistuviksi, vyötärömittaisiksi kikkanoiksi. Hanna-Leena ei ymmärtänyt, miten joku vaate joka ostettaessa oli ollut laadukas, hyvin istuva ja silmää miellyttävä, voisi yhtäkkiä muuksi muuttua vain siksi, että jonkun muotigurun maku oli vaihtunut.
Muoti on hyvä muotti ja hyvä tuki sellaiselle, joka haluaa makuasioissa saada toisten hyväksyntää ja arvostusta, mutta jonka oma tyylitaju ja valovoima eivät riitä omien polkujen kulkemiseen saatikka siihen, että saisi toiset seuraamaan oman makunsa oikkuja. Jokuhan sen muodinkin määrää. Siis joku siinä määrin karismaattinen taho, joka ensimmäisenä uskaltaa pukea hameen kanssa miesten pitkät kalsarit, jota tyyliä muut lauman tavoin seuraavat heti kun kalsareita on ruvettu nimittämään legginseiksi.
Kommentit