Hanna-Leenalla oli lapsena unelma. Että saisi olla kotona. Kun aamulla piti herätä kesken unien, nousta ylös, pakata koululaukku ja lähteä ulos pakkaseen ja pimeään. Kun piti kulkea synkkä koulutie läpi kaupungin, jossa raitiovaunun pyörät kirskuivat ilkeästi kadunkulmassa. Kun piti koulukirjojen lisäksi kantaa huolta tekemättömistä läksyistä, huonosti onnistuneista kirjaimista kaunokirjoitusvihkon sivulla ja ilkeyksistä, joita isommat luokkatoverit mahdollisesti pienempänsä pään menoksi keksivät. Kuinka hän kadehtikaan äitiä ja kotiapulaista, jotka saivat jäädä kodin lämpimään ja iloisesti valaistuihin huoneisiin koko päiväksi.

Myöhemmin varhaisessa aikuisiässä Hanna-Leena ei ollut unohtanut unelmaansa, mutta se oli muotoutunut hivenen uudenlaiseksi. Kun saisi viettää koko talven maalla, käymättä missään. Olisi mukana riittävästi ruokaa ja kirjoja. Sisällä lämpimässä huvilassa olisi mukava ikkunan läpi katsella talven pimeyttä ja kylmyyttä.

Hanna-Leena ei puhunut unelmastaan kenellekään. Unelma selvästi kertoi karua kieltään takaisin äidin kohtuun kaipaavasta perverssistä introvertista. Aika nolo juttu näinä ekstroverttien menestyjien, Idolsien ja BB-talon pyrkyjulkkujen maailmassa.

Mutta kuten sanottu, pitää harkita mitä toivoo, sillä toive voi toteutua. Hanna-Leenalle kävi juuri näin. Hän joutui tapaturmaan ja hänen selkänsä murtui. Selkä leikattiin ja kaikki meni loppujen lopuksi hyvin. Mutta toipuminen oli hidasta ja kesti kauan. Ja koko sen ajan Hanna-Leena sai olla kotona lämpimissä, iloisesti valaistuissa huoneissa tarvitsematta lähteä minnekään ja tarvitsematta kantaa huolta mistään tekemättömistä asioista. Miehen palvoessa ja kantaessa kaupasta ruokaa ja kirjastosta kirjoja!


Tarinamaanantai: Unelma