Elämä on matka ja matka on muutos. Perinteet elävät ja elääkseen ne muuttuvat. Ehkä niiden pitääkin muuttua, jotta pysyisivät elossa. Tällaista pyöri mielessäni, kun viikonloppuna sain olla mukana hyvän ystäväni lapsen häissä. Häät olivat ihanat: morsian kaunis ja sulhanen rakastunut. Hääväkeä oli paljon ja tarjoilut ylitse kaikkien odotusten. Ilma oli kesäisen lämmin ja puitteet komeat. Vihkiminen tapahtui Johanneksen kirkossa ja siitä juuri lähtikin mieleni aikamatkalle ja muutoksen miettimiseen.

Johanneksen kirkko oli oma rippikirkkoni. Miten onkaan rippikoulu ja kaikki siihen liittyvä muuttunut sitten 60-luvun. Pari viikkoa sitten olimme mieheni tyttärenpojan konfirmaatiotilaisuudessa, joten vertailukohta on tuore. Ensinnäkin rippikoulu: tänä päivänä nuoret käyvät riparin, siis leirin, jossa kaikilla tuntuu olevan mukavaa! Opetuksessa ei keskitytä ulkolukuun vaan pohditaan porukalla elämän syvimpiä arvoja. Omana aikanani rippikoulu suoritettiin talvella koulutuntien jälkeen ikään kuin jälki-istuntona. Kaiken lisäksi luokkatovereitani paljon nuorempana jouduin käymään rippikoulun alempiluokkalaisten (mikä sana!), itselleni vieraiden kanssa. Jälkeenpäin mentiin baariin tupakalle. Koko touhu oli keinotekoista ja piinaavaa.

Rippikoulun lisäksi itse konfirmaatiotilaisuus on muuttunut. 60-luvulla tytöt pukeutuivat valkoiseen. Keskellä talvea se olikin mitä asiaankuuluvin vaatehankinta! Käytännöllisenä ihmisenä äitini katsoi, että moinen ostos ei puolla paikkaansa ja asia ratkaistiin kaivamalla serkkuni vaimon vaatekaapista käytöstä poistettu paksuhko, villakankainen, munankuorenvärinen kotelomekko. Olin varmaan ainoa ei-täysin-valkoiseen-pukeutunut konfirmoitava. Olin silti tyytyväinen enkä yhtään kadehtinut muiden tyttöjen vitivalkoisia teryleenijakkupukuja. Tänä päivänä nuorilla on albat, jotka ovat kivan näköiset ja luovat harmonisen kokonaisuuden kun porukka käy tunnustamassa yhteistä arvomaailmaansa.



Johanneksen kirkko oli myös veljeni vihkikirkko. Häät olivat kesällä 1968. Vaikka vuosi 68 oli monella tavalla vallankumouksellinen, olivat nuo häät vielä nykypäivään verrattuna hyvin perinteiset. Silloin häät merkitsivät vihittävien yhteiselämän alkua. Vasta häiden jälkeen nuoripari muutti omaan kotiin ja aloitti yhteisen arjen opiskelun. Tässä on tapahtunut suuri muutos: nykyään on tavallista, että vihkiminen ikään kuin vahvistaa status quon. Niin nytkin: vihittävä pari on asunut jo aikoja yhteisessä, täydellisesti varustetussa kodissa, josta ei edes yhteinen jälkikasvu puutu. Häillä ei ole enää samaa siirtymäriitin merkitystä. Ehkä siitä syystä - tai sitten omasta vanhenemisesta johtuen – liikutuksen kyynelet eivät enää nousseet silmiini häämarssin kajahtaessa ja nuorenparin astellessa alttarille.

Voi, menetettyä viattomuuden aikaa! Tai ehkä ei sentään: veljeni häissä morsian kiisteli hääaterialla isänsä kanssa kiihkeästi siitä, milloin hetki on sopiva savukkeen sytyttämiselle (siis morsian halusi malttamattomana panna tupakaksi, ei morsiamen isä). Tätä ei nykyään voisi ajatellakaan: tupakointi ravintolassa ei enää kuulu sisäsiistiin käytökseen.