Joskus käy niin, että lähimmäisemme, jonka kanssa haluaisimme olla hyvissä väleissä, tekee jotakin anteeksiantamatonta: pettää luottamuksemme, jättää meidät hädän hetkellä yksin tai ei asetu tueksemme silloin kun olemme kokemassa vääryyttä. Syystäkin tunnemme pettymystä, ehkä raivoakin. Miten asiassa pääsee eteenpäin? Parasta on, jos pystymme puhumaan asiasta suoraan niin että lähimmäisemme ymmärtää tunteemme ja tekee jotakin asian korjaamiseksi. Jos ei muuta niin on edes pahoillaan.

Mutta aina ei oma ryhdistäytyminen riitä. Joskus toinen ei ollenkaan ota tajutakseen, mistä on kysymys tai sitten hän kyllä tajuaa tilanteen, mutta on omasta mielestään toiminut oikein. Tilanne ajautuu kannaltamme umpikujaan. On pakko hyväksyä se, että emme voi tilannetta muuttaa. Jäljelle jää vain se toinen mahdollisuus: se mitä ei voi muuttaa täytyy hyväksyä.

Toisen käyttäytymistä ei silti tarvitse hyväksyä. Oikeastaan on kaksi vaihtoehtoa: voi joko hyväksyä sen tosiasian, että toinen on paskiainen ja lopettaa kaiken kanssakäymisen tämän kanssa tai sitten voi todeta, että vaikka ei toisen menettelyä voi hyväksyä voi silti antaa anteeksi. Kumpikaan vaihtoehto ei ole helppo, mutta molemmat päästävät meidät vähitellen rauhaan. Kaikkein pahintahan on asian jatkuva vellominen mielessä.

Anteeksi antaminen voi tuntua väärältä, jos toinen on tehnyt jotain anteeksiantamatonta. Silti väitän, että anteeksi antaminen vapauttaa ennen kaikkea sen joka antaa anteeksi, ennemmin kuin sen jolle anteeksi annetaan. Ihan samalla tavalla kuin viha, katkeruus tai kateus kuluttavat nimenomaan kantajaansa, ei niinkään sitä johon nämä tunteet kohdistuvat.