Jumalaa tuskin on olemassa. Näin julistavat vapaa-ajattelijat plakaateissa, joita he ovat kampanjansa ajaksi kiinnittäneet bussien kylkiin. Mikä mahtaa olla kampanjan tarkoitus? Kerätä jäseniä ja jäsenmaksuja vapaa-ajattelijoiden liikkeeseen. Ärsyttää toisinajattelevia? Herättää keskustelua uskosta?

Kannattaako uskosta kiistellä? Voiko uskosta oikeastaan väitellä? Voiko joku olla oikeassa ja joku väärässä. Uskossahan on kysymys juuri uskomisesta, luulemisesta ja henkilökohtaisesta näkemyksestä. Vapaa-ajattelijat uskovat, että Jumalaa ei ole; minä puolestani uskon että Jumala – joku ihmisjärjen käsittämättömissä oleva systeemi, tuonpuoleinen – au delà – on.  Kumpikin käsitys perustuu uskoon tai intuitioon, eikä kumpaakaan voi tai tarvitse osoittaa oikeaksi. Siksi on älytöntä kiistellä, kumpi on oikeassa tai vaatia asiasta ”todisteita”.

Mutta vielä kampanjaan. Minua plakaatit bussien kyljissä eivät loukkaa. Mutta onko tarpeen loukata niitä, joita se loukkaa? Toisaalta en ymmärrä niitäkään, jotka näistä julistuksista tulistuvat. Kyllähän maailmaan ajatuksia ja ääntä mahtuu. Jumalan puolesta on myös turha suuttua: koirat haukkuvat ja karavaani kulkee. Jos Jumala on, ei hän tarvitse maallisia advokaatteja puoliaan pitämään.

Vapaa-ajattelu kuulostaa ylevältä aatteelta, mutta käsitteenä se on ristiriitainen. Jos vapaa-ajattelijat ovat jonkinlainen yhteisö, jota sitoo yhteiset uskomukset, esimerkiksi, että Jumalaa ei ole, niin silloinhan se jo sitoo jäseniensä ajattelua, eivätkä he enää ole vapaasti ajattelevia!
Pitäisikö siis vapaa-ajattelijoiden plakaateissa lukea: Jumalaa tuskin on – vai onko sittenkin?