Madame de Sévignén kirjeitä tyttärelleen vuosilta 1668–1671. Kirjeet on julkaistu ensimmäisen kerran 1700-luvulla; pokkari, jonka kesälukemiseksi ostin, on ilmestynyt tänä vuonna. Mikä kirjeissä kiinnostaa kolmen ja puolen sadan vuoden jälkeenkin? Vastaus on: tyyli. Tietysti pienet paljastukset Ranskan hovia lähellä olevan seurapiirin arjesta ovat nekin kiintoisia, mutta ennen kaikkea Madamen kielenkäyttö on mestarillista, eikä siis ihme, että se on toiminut esikuvana halki vuosisatojen. Näitä kirjeitähän päähenkilön isoäiti luki kaiken aikaa Marcel Proustin sarjassa ”Kadonnutta aikaa etsimässä”.

Vertailukohtaa suomen kieleen ei ole helppo löytää: ei kai tällaista kepeää, mutta hienostunutta testiä ole Suomessa kirjoitettu, saati painettu niin aikaisin kuin 1600-luvulla. Jotenkin tuntuu, että kaikki suomenkieliset vanhat tekstit ovat nykylukijan silmään pönöttäviä ja kummallisia. Mutta tuon ajan ranskan kieli ei tunnu nykylukijallekaan omituiselta.

On kuitenkin sanottava, että 26 kirjeen mittaan kyllästyminen alkoi iskeä. Vaikka ottaa huomioon, että kohteliaiden sanakäänteiden liioitteleva käyttö kuluu ranskan kieleen, niin Madamen loputon omistautuminen tyttärensä palvomiseen on pitemmän päälle puuduttavaa. Onneksi kirjeitä oli julkaistu tällä erää vain 120 sivun verran. Nyt saa sivistys riittää vähäksi aikaa, siirryn kepeämpään lukemiseen: ole tilannut amazonista kassaneidin koettelemuksia (Anna Sam: Les Tribulations d’une caissière). Odotan pakettia tällä viikolla.