Lastu ei tiennyt, mitä teki, kun pyysi kertomaan ratsastustarinoita. Yllytyshullun muistojen karuselli (tiedättehän sellainen, jossa valkeat ratsut laukkaavat) pyörähti heti täysille kierroksille ja mieleen pulpahti pari hevospsykologian oppitunnista käyvää kokemusta.

1. Monen vuoden tauon jälkeen päätin palata vanhan harrastuksen pariin. Otin yhteyttä silloiseen Tapiolan ratsastustalliin ja sovin tunnista. Opettajan johdolla ratsastin tunnin ja siinä juteltuamme aikaisemmasta historiastani hän totesi, että seuraavalla kerralla voisin lähteä maastoon omin päinkin. Näin tein. Matka taittui valkean, pyöreäkupeisen ponin selässä mukavasti. Kun olimme edenneet puolisen tuntia, arveli hevonen tehneensä töitä tarpeeksi ja päätti palata tovereidensa luo tallille ja arvatenkin myös syömään. Ilman ennakkovaroitusta se yksinkertaisesti pyörähti kannoillaan ja lähti täyttä laukkaa kohti kotitallia. Panin peliin koko arvovaltani ja kaikki ns. avut, joilla hevosille yleensä kommunikoidaan mitä niiden odotetaan tekevän. Niin pohje- kuin ohjasavut olivat kuitenkin yhtä tyhjän kanssa, kun painelimme nelivedossa tallin pihaan, ovesta sisään ja pilttuuseen. Juuri ja juuri ehdin painaa ovessa pääni matalaksi. Valitettavasti minulla ei ole tästä kuvaa.

Opetus: hevosten laumavaisto on otettava huomioon, eikä (ainakaan vieraan hevosen) selässä saa jäädä haaveksimaan. Ratsastajan pitää muistaa johtaa laumaansa, vaikka se koostuisi vain yhdestä hevosesta.

2. Mieheni tyttären ystävättärellä oli oma hevonen, joka oli lähetetty  kesäksi maalaistaloon aika lähelle kesäpaikkaamme. Tytär ja ystävätär tulivat viettämään viikonloppua mökillemme ja kolmisin lähdimme katsomaan tätä hänen hevostaan.

 

Hevonen oli laitumella lehmien kanssa. Se oli ainoa hevonen ja aivan ilmeisesti se nautti laumassaan suurta arvostusta. Meidät nähdessään se ei noteerannut meitä millään tavalla. Maatalon tytär, joka oli tullut näyttämään meille tietä laitumelle, sanoi, että hevonen antaa itsensä kiinni kun sille näyttää kaura-astiaa. Omistaja oli kuitenkin periaatteen nainen ja tuumasi, että hänen hevosensa kuuluu tulla emännän luokse ilman lahjuksiakin.

 

Niinpä lähdimme päitset kädessä kulkemaan hevosen luo. Hevonen odotti meitä rauhallisesti laitumen toisessa päässä ja aina kun pääsimme sen lähelle, se nosti päänsä ja häntänsä ylväästi pystyyn ja pyrähti laitumen toiseen päähän (se oli iso laidun ja hevonen pyrähti sen toiseen päähän huomattavasti nopeammin kuin me). Piirileikkiä kesti loputtoman kauan, kunnes omistajatar vihdoin nieli ylpeytensä ja turvautui kaura-lahjukseen. Nyt hevonen saatiin kiinni vaikeudetta. Leikin päätyttyä hevonen oli mitä hurmaavin käsiteltävä ja myös ratsastettava. Tällä hevosella kävin myöhemmin yksinkin ratsastamassa ja se totteli kuin enkeli – siis sen jälkeen kun se oli kauran avulla saatu pois laitumelta.

 

 

Opetus: hevosella on huumorintajua, leikkimieltä ja omia mielipiteitä. Ilmeisesti se oli niin tyytyväinen lehmälauman johtajattaren rooliin, että se ei millään olisi malttanut luopua paikastaan edes lyhyeksi toviksi. Lahjontaa ei kannata väheksyä.