Annikki oli pankin avainasiakas. Hän edusti pankille usean sadan tuhannen euron tiliä. Hänellä oli melko mittava sijoitussalkku, jossa oli jonkin verran osakkeita mutta pääasiassa pankin rahastojen osuuksia. Tai eiväthän ne tarkkaan sanottuna olleet hänen vaan pankin. Annikki oli ostanut ne velkarahalla, jota pankin sijoitusneuvoja oli häntä kehottanut ottamaan asuntolainan rinnalle. Tällä järjestelyllä rahastojen arvonnousu nopeasti kuittaisi sekä asuntolainan että sijoituksia varten otetun lainan. Näin oli sijoitusneuvoja Annikille selittänyt ja todisteeksi näyttänyt osakemarkkinoiden kasvukäyriä, jotka tosiaan sojottivat ylöspäin koko 2000-luvun alkuvuodet. Kun kasvu on 60 prosenttia vuodessa, on lainat kuitattu tuota pikaa, autoonkin jää vielä varaa eikä elämästä tarvitse muutenkaan tinkiä.

Sijoitusneuvojan ohjeiden mukaan Annikki oli myös myynyt vanhan asuntonsa pois ennen uuden ostoa. Kahden asunnon loukusta oli kuultu kylliksi kauhutarinoita. Annikin asiat olivat siis hyvin. Uusi asunto valmistuisi puolen vuoden sisällä, siihen asti hänellä oli sopimuksen mukaan oikeus asua vanhassa asunnossaan. Lainaa oli tietysti paljon, mutta sijoitukset jauhoivat sitä kaiken aikaa pienemmäksi. Tulopuoli oli myös kunnossa, Annikilla oli palkan lisäksi hyvät bonukset.

Sitten tuuli kääntyi. Sijoitusmarkkinat alkoivat huojua, sitten heilua ja lopulta ne romahtivat kasaan kuin korttitalo. Annikki kääntyi hätääntyneenä pankin sijoitusneuvojan puoleen. Tämä oli pahoillaan, mutta totesi, että osakemarkkinat ovat aina riskipitoisia, aikaisempien vuosien kehitys ei anna mitään takeita tulevasta. Asiakas on itse vastuussa sijoituspäätöksistään. Sijoitusneuvojan rooli on vain antaa tietoa menneestä ja oma näkemyksensä tulevasta, mutta neuvoihin ei sisälly minkäänlaista vastuuta. No ei tietenkään. Kyllähän Annikki sen realistina ymmärsi. Ehkä ajat vielä tästä paranevat, ehkä kurssit nousevat ja sitä odotellessa lainaa täytyy maksaa palkasta.

Sitten jysähti todella: rakennuttaja, jolta Annikki oli vanhuudenpäiviensä asunnon ostanut, teki konkurssin. Talon rakennus jäi kesken, eikä asunnoista ollut myyty kuin pieni osa. Nyt alkaisi uuden rakennuttajan etsiminen: kuka rakentaisi talon valmiiksi. Kuka näissä olosuhteissa ostaisi loput asunnot? Miten paljon tulisi lisälaskua vai menettäisikö Annikki pahimmassa tapauksessa kaiken maksamansa? Muuta turvaa ei enää ollut kuin työ ja siitä saatava palkka.

Mutta työssäkään ei mennyt hyvin. Annikin asiakkaista osa oli lopettelemassa toimintaansa, osa siirtämässä toimintaansa halvempiin maihin ja osa karsi kulujaan muuten vain. Bonukset jäivät saamatta. Työnantajakin viritteli YT-neuvotteluja. Tämänkin Annikki realistina ymmärsi. Muutakaan ei ollut tehtävissä. Annikki yritti sopeutua painajaiseen. Miten hänen maailmansa oli voinutkin olla niin ruusuinen. Olivatko kaikki ihanat odotukset olleet lainkaan mahdollisia? Oliko kaikki vain kaunista unta? Annikin silmiltä olivat nyt ainakin suomut pudonneet.

Pakinaperjantai: Suomusilmä