Sohva oli vanha jo tullessaan. Äitini osti sen 50-luvulla huutokaupasta ja sen seurana tuli myös neljä pehmustettua pikkutuolia. Ilmeisesti kalusto oli peräisin 1800-luvun lopulta. Se on päällystetty punaisella sametilla, istuimien kohdalla oli aikoinaan ollut käsintehdyt ristipistotyöt, mutta ne olivat kuluneet ja ne korvattiin Sanderssonin kankaalla. Äidin kunnianhimoisena tavoitteena oli ommella entisenkaltaiset päälliset, mutta tavoite ei tullut koskaan valmiiksi. Sohvan ja tuolien alareunaa kiertävät villalangasta kiedotut tupsut. Koko komeus on kuin suoraan Tsehovin novellista. Sohvan resorit olivat painuneet ja siitä syystä se oli upottavan pehmeä, miellyttävä myös koirien maata. Sohva olikin lapsuudenkodissani koirille sallittu paikka (niin kuin sivumennen sanottuna kaikki muutkin paikat kodissamme).

Yhtenä päivänä  istuutuessaan sohvalle veljeni tunsi allaan jotain kovaa ja muhkuraista. ”Mitä kummaa täällä on? ” hän ihmetteli ja alkoi tutkia sohvaa tarkemmin. Päällinen lähtikin helposti irti, ja kun hän hetken tunnusteli sohvan sisustaa, löytyi sieltä iso luu. Koira (rottweiler) oli piilottanut sinne saaliinsa. Se oli irrottanut sohvan päällisen, haudannut luun sohvan sisään ja vetänyt päällisen takaisin paikoilleen niin taitavasti, että silmämääräisesti kukaan ei huomannut mitään. Onneksi luu löytyi ennen kuin sitä olisi hajun perusteella osattu ryhtyä etsimään. Tapaus herätti suurta hilpeyttä. Olimmehan tottuneet edellisen koiramme (mäyräkoiran) tapaan tuoda maalla ollessamme saaliita isäntänsä sängyn alle.

Myöhemmin sohva on käytännöllisyyssyistä saanut irtopäällisen. Nykyään se on meidän kodissamme ja täälläkin koiramme erityisessä suosiossa. Monty (kuvassa) ei tosin ole koskaan haudannut sen sisuksiin yhtään mitään.